Suuri kirkas maailma oottaa

Shrek, Helsingin kaupunginteatteri

27.8.2016, iltanäytös

Jon-Jon Geitel, Laura Alajääski, Matti Leino, Antti Timonen, Raili Raitala, Ronny Isaksson, Sara Vihma, Elina Kanerva + ensemble                                

Minun historiani Shrekin kanssa alkoi 2001, kun ensimmäinen elokuva ilmestyi. Isäni kuskasi minut ja siskoni katsomaan elokuvaa paikalliseen elokuvateatteriin, kun jopa hänen omat työkaverina olivat elokuvaa suositelleet. Saavuimme viime tipassa paikalle ja edessä istui pitkiä ihmisiä, joiden takaa 6-vuotias minä joutui kurkistelemaan elokuvaa. Tämän jälkeen olen nähnyt elokuvan kenties liiankin monta kertaa vanhalta kunnon VHS-kasetilta. Kaikki jatko-osat olen myös nähnyt, ne sentään hankittiin DVD:llä. Näen elokuvan ja tarinan ongelmat näin vanhempana selvästi, mutta minulle Shrek tarkoittaa nostalgiaa.

Tai tarkoitti kunnes internet täyttyi Shrek-meemeillä. Ja kunnes näin ensimmäisen kerran Shrek-musikaalin. Broadwayn versio taltioitiin 2013. En käynyt Jyväskylän versiota katsomassa, mutta tuon Broadway-taltioinnin katsoin alkuvuodesta 2016. En pitänyt esityksestä. En missään mielessä. Muutamalla vitsille nauroin, mutta siihen se sitten jäikin. Mieleen jäi lähinnä lievästi vastenmielinen olo.

Saavuin siis skeptisin mielin Peacockiin, joka oli tullut tutuksi viime keväänä Vampyyrien tanssin kanssa. Istuin kovalle penkille paikassa, jonka yhdistin pureviin vampyyreihin. Sali oli koristeltu auringonkukin ja nauhoin. Saliin tullessa astui heti musikaalin maailmaan.

Shrek kertoo vihreästä jätistä (Jon-Jon Geitel), joka asuu yksin suollaan. Parempi olla yksin, kukapa nyt haisevaa tyhmää jättiä huolisi muutenkaan. Lordi Farquaad (Antti Timonen) karkottaa valtakunnastaan Dulocista satuolennot ja siirtää heidät juurikin Shrekin suolle. Jätti ei tästä pidä, vaan lähtee kohtaamaan Farquaadin saadakseen oman rauhansa takaisin. Matkalle mukaan lähtee lörpöttävä Aasi (Matti Leino). Saadakseen suonsa takaisin Shrekin täytyy pelastaa prinsessa Fiona (Laura Alajääski), jonka Farquaad haluaa naida. Satuhahmot nousevat kapinaan Farquaadia vastaan ja heiluttelevat lippuaan ylpeänä. Sadun ainekset kasassa.

Jon-Jon Geitel ei ole erityisen pelottava jätti. Eikä edes vihainen. Geitelin Shrek tuntui olevan salaa nössö. Geitel laulaa kuitenkin hienosti, vaikka hahmosta tuntui puuttuvan yksityiskohtia, joista pidin elokuvassa. Shrek kun on minulle elämäänsä ja kaikkeen muuhunkin ärsyyntynyt erakko, joka haluaisi ymmärrystä. Ja varmaan vähän halejakin. Olen lapsesta asti yhdistänyt Shrekin omaan isääni, joten täysin isästäni poikkeava hahmo lavalla ei ollut sitä mitä olisin ehkä toivonut näkeväni.

Laura Alajääski sen sijaan oli loistava Fiona. Vuosien odotus tornissa on koulinut prinsessaa. Kun asiat eivät menekään niin kuin olisi toivonut, Fiona ottaa ohjat omiin käsiin ja pistää hösseliksi. Alajääski laulaa mielettömän hyvin ja näyttelee hieman epätavallista prinsessaa upeasti.

Vaikka pääpari onkin hieno, show'n varastaa Matti Leino Aasina. Leino revittelee lavalla, heittää parhaat vitsit ja imitoi Jorma Uotista törkeän hyvin. Leino myös laulaa upeasti biisinsä ja vaikuttaa pitävän hauskaa lavalla. Aasissa riitti luonnetta ja Leinossa asennetta! Upeaa työtä!

Eikä Leinon Aasista kauas jää myöskään Antti Timosen Farquaad. Polvillaan roolin esittävä Timonen pitää hauskaa lavalla, taputtaa innostuneesti ja näyttää pahiksen psykopaattisen puolen hienosti. Ja Timonen laulaa yhtä hienosti kuin aina. Tätä roolityötä oli ilo seurata.

Erityiset maininnat taitaville lapsinäyttelijöille. Hienosti lauloivat, ja varsinkin Sara Vihma oli ilahduttava pienenä Fionana. Eniten rakastuin kuitenkin Lohikäärmeeseen (Raili Raitala). Nukettajat saivat nuken eloon lavalla ja Raitalan ääni oli illan upein. Ja se puku lopussa! Vau. Vau. Vau! Ensemblessä riitti myös voimaa ja heidän joukossaan oli ilahduttavia hahmoja.

Shrekin sanoma on yksinkertainen: "erilaisuus on hieno asia". Shrekin ongelma on kuitenkin siinä, miten tämä sanoma esitetään. Lordi Farquaadia pilkataan samalla tavalla kuin muitakin satuhahmoja, jotka alkavat vastustaa kohteluaan. Samalla esityksessä on mukana myös ajatus siitä, ettet ansaitse rakkautta, ellet ensin rakasta itseäni. Ajatus on minulle vastenmielinen, koska jokainen ansaitsee rakkautta omista ajatuksistaan ja lähtökohdista huolimatta.

Kari Arffman on ohjannut hienon produktion musikaalista, josta en juuri välitä. Tämän musikaalin voima ei ole musiikissa, eikä nyt kauheasti siinä sanomassakaan, vaan näyttelijöissä. Sääli ettei heille kaikille ole jäänyt tilaa kasvattaa hahmojaan. Ehkä tässä seuraa kehitystä esityskauden jatkuessa.

Poistuin lopulta salista hymy huulillani. Minulla oli mukavaa, vaikken Shrekin pieruhuumorista osannut nauttiakaan. Pakkohan tämä on tulla katsomaan uudestaan, että näen pitkänlinjan suosikkini Petrus Kähkösen ja Anna-Maijan Tuokon Shrekin ja Fionan rooleissa.

Kuvat  © Tapio Vanhatalo/HKT

Sain lipun teatterilta ilmaiseksi.

Kiitoskirje HKT:n Vampyyrien tanssille

Meinasin kirjoittaa kirjeen ihan käsin, mutta en saanut kerättyä rohkeutta. Joten tämä olkoon sitten julkinen kirje koko Helsingin kaupunginteatterin Vampyyrien tanssille. Olkoon tämä myös viimeinen tähän produktioon liittyvä postaus tässä blogissa.

Minä ja Mikko Vihma, sen jälkeen kun olin nähnyt esityksen 11. kerran

Näin Vampyyrit Peacockissa 16 kertaa. Minusta taisi tulla näyttelijöillekin tuttu kasvo katsomossa sinisine hiuksineni. Varsinkin sen jälkeen kun siitä tuli yleistä tietoa, että tulin Oulusta asti aina vain uudestaan. Tämä produktio toi minulle energiaa, kun olin väsynyt elämääni. Se voimaannutti minua, kun en muuten jaksanut nousta ylös sängystä. Sain musikaalista voimaa hakeutua hoitoon masennukseni kanssa. Kun viimein pääsin hoitoon, hyppäsin taas öisen bussin kyytiin katsomaan Vampyyreitä. Hoitaja kun käski tehdä jotain, josta tulee hyvä mieli.

Minä ja Samuel Harjanne Vampyyrien ilta vol 2:ssa.

Kiitos jokaisesta esityksestä. Kiitos jokaisesta professorin löytämästä kirjasta. Kiitos jokaisesta laulusta. Jokaisesta vitsistä. Jokaisesta valkosipulista. Jokaisesta puremasta (itselle niitä osui viisi). Kiitos jokaisesta vitsistä. Kiitos kun teitte lavalla jotain näin upeaa ja tarjositte fanille jokaisella kerralla jotain uutta. Kiitos jokaisesta vitsistä, jolle saitte minut nauramaan. Onko väärin myös kiittää kyynelistä, joita vuodatin yleisössä?

Minä ja Anna Victoria Eriksson Vampyyrien ilta vol 2:ssa

Kiitos Vampyyrien illoista. Ja kaikista muistakin kerroista, kun joku näyttelijä jäi moikkaamaan esityksen jälkeen. Pienestä sitä tuleekin onnelliseksi. Elämäni parhaita kokemuksia oli päästä tanssimaan Vampyyrien kanssa lavalla. Ja satunnaiset vilkutukset lavalta ilahduttivat minua.

Minä ja Jonas Saari Vampyyrien ilta vol 2:ssa

Vampyyrien tanssi muutti minua. Olen rakastanut tätä musikaalia nelisen vuotta, mutta vasta nyt pääsin nauttimaan siitä lavalla täysin rinnoin. Ja olen iloinen, että se oli tämä produktio, joka toi musikaalin takaisin isoksi osaksi elämääni. Teitte tietämättänne niin paljon yhden ihmisen elämälle. Enkä varmaan koskaan voi kiittää tarpeeksi. En varmaan minkään muun esityksen takia olisi raahautunut 600 kilometriä Helsinkiin ja vielä mäkeä ylös Peacockille rasitusmurtumasta kärsineellä jalallani.

Minä ja Miiko Toiviainen

Von Krolock Brüder koristaa nyt asuntoni seinää (kiitos Sami Paasila julisteesta!). Kannan varmaan joskus lähitulevaisuudessa Team Gustav -kangaskassia. Keittiöni on täynnä Vampyyrien illoista ylijäänyttä valkosipulia, jolle pitäisi löytää käyttöä (pitäisikö kokeilla soppaa ja pannaria?). Käsiohjelmia hyllyssäni on nyt kolme. Tietokoneella kansiollinen kuvia näyttelijöiden kanssa. Mielessä on muistoja, joista en pysty luopumaan.

Minä ja Petrus Kähkönen viimeisen esityksen jälkeen

 Kiitos kaikesta. Oli yön tahto, että sille antauduin. En ehkä turmeltunut, mutta en voinut kyllä vastustaakaan.

- Pieta, se sinihiuksinen, joka tuli Oulusta aina vaan uudestaan.

Ensimmäisen kuvan otti Riikka Kiviaho, loput Niina Markkanen. Kiitos teillekin kaikista yhteisistä Tansseista.

Huudetaan ää!

Maisteri Mikä, PahkiSpeksi 2016

8.4.2016 (ensi-ilta)

Anni Koskela, Jutta Jurmu, Topi Lindh, Aarni Harvala, Maarit Ristimella, Karoliina Hannonen, Samuli Matinniemi, Sini Ylimäinen + tanssijat, bändi, tarpeisto ja muut lavan takana olleet.

Pitkästä aikaa päädyin muualle kuin Peacock-teatterin katsomoon, kun suunnistin Oulun kaupunginteatterin Pikisaliin katsomaan poikkitieteellisen PahkiSpeksin tämän kevään speksin ensi-iltaa.
Jos speksi ei ole terminä tuttu, niin tarkemmin voi lukea PahkiSpeksin sivuilta, mutta lyhyesti se on tanssia ja musiikkia yhdistelevä teatteriesitys, jossa improvisaatio on suuressa osassa. Yleisö voi osallistua esitykseen huutamalla "Omstart!" ja jonkin termin perään, jolloin edeltävä kohtaus esitetään uudelleen. Ensi-illassa kuului mm. "Omstart! Painikaa!" ja sitten lavalla painittiin vähän aikaa.

Pakko muuten huomauttaa jo nyt, että tämä oli ensimmäinen näkemäni speksi, joten aiempaa vertailukohtaa ei ole.

Speksin nimi oli tänä vuonna Maisteri mikä, joka on suora väännös Doctor Who -sarjan nimestä. Tohtorin sijaan ajassa seikkailee lavalla ikiopiskelija Maisteri, joka välttelee kolmannen gradunsa tekemistä. Tardis-aluksen sijaan Maisterilla on vihreä "Saa ottaa" -lapun alta löydetty Retardis. Maisteria jahtaavat takaa byrokratialle sielunsa myyneet Kelamiina ja Kelastiina sekä heidän johtajansa Anssi Kelakki. Maisterin mukaan antautuu myös fuksi Orvokki ja sitten lähdetään kohti antiikkia! Mutta kun päästään takaisin nykypäivään, kaikki ei olekaan enää ennallaan. Sotkut pitää yrittää selvittää, vaikka se vaatisikin Jaloviina-pullon apua! Lavalla käy myös kovin uskottava pienryhmäohjaaja Pro, Orvokin suuret idolit Sapfo ja Platon sekä ajassa matkustava yleisnero Leonardo da Vinci.

Varmaan ihaninta speksissä olivat hahmot. Välillä jopa äärimmilleen venytetyt koomiset piirteet sopivat esityksen henkeen, samoin hahmojen selvä synty stereotypioiden viidakoista. Itse opiskelijana nautin irvailusta niin humanistien kuin teekkarienkin suuntaan. Tai oikeastaan kaikkien opiskelijoiden. Ihana oli myös superkoominen Leonardo da Vinci, jolle tekijänoikeudet olivat tuntematon käsite. Mutta mahtavaakin mahtavammat olivat tarinan pahikset, Kelakit. Suusta tuli armotonta vittuilua, kun kaikki hakemukset hylättiin, Maisteri yritettiin sitoa opintolainaan ja akateeminen vartti muutettiin viideksi minuutiksi. Kelan kanssa taisteleminen on monelle opiskelijalle arkipäivää, joten siihen suuntaan heitetyt vitsit saivat yleisön nauramaan kunnolla. Ihanaa! Erityisesti propsit Anssi Kelakin pahisbiisille, joka oli aikamatka lapsuuteeni ja samalla myös heijasti nykyisyyttäni.

Esityksen vitsit olivat muutenkin erittäin opiskelijalähtöisiä, mikä nyt tietenkin selittyy osittain sillä, että tekijätiimi koostuu opiskelijoista. Erityisesti oululaiselle opiskelijalle esitys aukesikin paljon paremmin, kuin se esimerkiksi ulkopuoliselle olisi auennut. Keltaiset yliopiston seinät ja punainen vessan ovi ovat yliopistolaisille tuttuja näkyjä. Ja olihan siellä seinällä minun tekemäni julistekin (toimin kiltamme graafikkona)! Myös porkkanoihin viittaaminen olisi varmaan mennyt ulkopuoliselta ohi.

Nörtti sisälläni rakasti nörttivitsejä! Ihanasti viittauksia Doctor Who -sarjaan, mutta myös Star Warsiin. Enemmänkin viittauksia oli, mutta enhän minä kaikkea enää muista. Opiskelija sisälläni ihastui tuttuun maailmaan lavalla ja opiskelijaelämän hienoimpiin piirteisiin (ja vähän salaa myös Anssi Kelakin hahmoon). Sisälläni oleva teatterinharrastaja oli innoissaan vielä ensimmäinen näytöksen jälkeen, mutta oli vähän pettynyt esityksen päätyttyä.

Esityksen ongelma on nimittäin juurikin se toinen näytös. Epätoivoinen yritys koota juoni kasaan lopussa ei onnistu. Avonaisia kysymyksiä jää liikaa ja langat jäävät punomatta yhteen. En nyt viitsi spoilata, jos joku esitykseen menossa oleva eksyy tätä lukemaan, mutta toinen puolisko oli epätasainen ja loppu lässähti pahemman kerran. Biisit tuntuivat keskyttävän välillä esityksen flow'n kokonaan. En tiedä onko tämä yleistä spekseissä, mutta minua jäi häiritsemään. Tämä ei tietenkään pätenyt kaikkeen, mutta tämä oli ongelma varsinkin Maisterin ja Anssin duetossa toisessa näytöksessä. Se olisi vaatinut vähän enemmän pohjustusta alleen.

Näyttelijät lavalla antoivat kuitenkin kaikkensa ja sitä oli ilo katsoa. Ja tanssijat olivat kaikki mielettömän hyviä ja koreografiat olivat pääosin hienosti tehtyjä (pari kertaa olin hiukan sekaisin siitä, mihin kannattaisi katsoa, mutta toisaalta istuin toisessa rivissä). Tekijätiimillä on vaikuttanut olleen erittäin hauskaa esitystä tehdessä ja se heijastuu katsomoon asti. Jäi hyvä mieli, vaikka saankin tässä taas alkaa taistella itse Kelan kanssa.

Palaan ehdottomasti katsomaan PahkiSpeksiä myös ensi vuonna! Niin ja OMSTART! PORKKANOITA!

Kaksi kreiviä

Olen nähnyt Vampyyrien tanssin nyt 13 kertaa Helsingin kaupunginteatterissa. Eikä haittaa yhtään, että olen nyt bloggaamassa aiheesta neljättä kertaa. Olen joka kerta löytänyt siitä uusia puolia ja yksityiskohtia, joten puhuttavaa riittäisi. Mutta sen sijaan, että puhuisin yksityiskohdista, ajattelin tarttua yhteen eniten twitterin puolella keskustelluista aiheista.

Kumpi kreivi on parempi?

Vampyyrien tanssissa on tuplamiehitys. Suunnilleen joka toisessa esityksessä kreivi von Krolockin viittaa kantaa Mikko Vihma ja joka toisessa Jonas Saari. Olen nähnyt kummatkin useaan otteeseen roolissa (Vihma kuudesti ja Saaren seitsemästi). Olen päässyt seuraamaan kummankin kehitystä roolissa ensi-illasta alkaen. Kumpikin ansaitsee kehuja roolisuorituksestaan, mutta twitterissä fanit ovat jakautuneet selviin leireihin sen mukaan, kummasta kreivistä pitää enemmän.

Mikko Vihman kreivillä on enemmän faneja. Ihan syystäkin. Vihma tuntuu paikoin jopa lipuvan lavaa pitkin liikkuessaan ja hän on kahdesta kreivistä enemmän aristokraatin näköinen. Vihma laulaa upeasti. Kreivi on ihanan kylmä Sarah'aa kohtaan. Mutta jos minulta kysytään, niin Vihman kreivistä puuttuu tarttumapintaa. Millainen kreivi on kuorensa alla? Aiheutuuko Sarah'n kohtaamisesta kreiville minkäänlaista sisäistä ristiriitaa vai onko kreivin ainoa tarkoitusperä alusta asti saada tavallista nätimpi annos ruokaa? Jälkimmäinen tulkinta käy minulle ihan hyvin.

Jonas Saari on kahdesta kreivistä nuorempi. Minuun suuren vaikutuksen tekee Saaren ääni. Siinä ei ole samanlaista rock-vivahdetta kuin Vihmalla (mikä sopii rooliin), mutta se tunteen määrä mikä äänestä välittyy on saanut minut niin valumaan penkiltäni kuin itkemään hillittömästi. Saaren kreivi on myös hienovaraisempi. Tulkinta on myös romanttisempi. Ehkä Saaren kreivi toivoisi voivansa ainakin tiettyyn pisteeseen muuttaa tapojaan, mutta lankeaa lopulta silti verenhimon valtaan. Ja sitten Sarah on enää vain ruokaa. Sammumaton polte on Saaren kreiville käänne. Kappale käy läpi kreivin historiaa ja samalla se näyttää Saaren kreivistä toisen puolen.

Kun Vihma on kreivinä, huomioni kiinnittyy selvästi enemmän Alfrediin (ilmiömäinen Petrus Kähkönen!) ja Alfredin tarinaan. Kun Saari esittää kreiviä, on huomioni jakautunut enemmän kahtia kreivin ja Alfredin välillä, oli Alfredin roolissa Kähkönen tai äärimmäisen suloinen Miiko Toiviainen. Minulle Vampyyrien tanssi on muutenkin ennen kaikkea Alfredin kasvutarina. Varsinkin HKT:llä hahmolle on annettu tilaa, mistä olen iloinen.

Twitterissä leirit kreivien välillä ovat varsin epätasaiset. Suurin osa pitää enemmän Vihmasta. Se heille suotakoon, ymmärrän hyvin miksi hänen kreivinsä sopii monelle paremmin. Joten älkää nyt kukaan suuttuko "virheellisestä" mielipiteestäni, mutta minussa Jonas Saaren kreivi herättää enemmän tunteita. Minulle hänen tulkintaansa on myös helpompi tarttua. Kyseessä on kuitenkin makuasia ja molemmat kreivit ovat loistavia. Jokaiselle jotakin.

Vampyyrien tanssi pyörii 27.4. asti Linnanmäen Peacock-teatterissa. Lämpimästi suosittelen katsastamaan tämän musikaalin niin kauan kuin esityksiä vielä riittää!

Kuvat © Mirka Kleemola/Helsingin kaupunginteatteri

(niin kukas sitten on oikeasti vampyyrien vampyyri ja kreivien kreivi? Jos minulta kysytään, niin Jyri Lahtinen Seinäjoen Vampyyrien tanssista.)

Se auttaa totuudelta silmät sulkemaan

Kun menen teatteriin, minulta löytyy usein kasa isoja kirjekuoria. Annan ne eteenpäin narikassa ja siirryn katsomaan esitystä. Muutaman viimeisen kirjekuoren sisältö on näyttänyt tältä.

 Äitini sanoi joskus, että olen piirtänyt niin kauan, kuin minulla on pysynyt kynä kädessä. Kävin kuvataidekoulussa seitsemän vuotta, kuvataidekerhossa, sarjakuvakursseilla, kävin lähes kaikki lukion kuvataiteen kurssit. Piirtäminen ja maalaaminen ovat olleet aina iso osa elämääni. Jopa siihen pisteeseen, että kuvataidekoulussa opettajani sanoi, että olisi halunnut minun hakevan kuvataideakatemiaan, sen sijaan että lähdin opiskelemaan maantiedettä. Piirtämisestä on tullut pääosin tuhertelua tätä nykyä, mutta innostun usein hyvän musikaalin nähtyäni piirtämään jotain kunnollista näyttelijöille kiitokseksi. Piirtämisestä on tullut myös todellisuuspakoa.

Aloitin ensimmäisten kuvien antamisen 2011, sen jälkeen kun Helsingin kaupunginteatterin Wickedin ympärille muodostui fani-ilmiö. Vein viimeiseen esitykseen kuvat Anna-Maija Tuokolle ja Maria Ylipäälle, jotka esittivät pääosia. Wickedin jälkeen innostuin Les Misistä. Hankin lipun Åbo Svenska Teaterin produktion viimeiseen esitykseen marraskuulle 2011, ennen kuin selvisi että esityskautta jatkettaisiin keväälle 2012. Alkoi ankara piirtäminen. Vein Les Misiin kuvia näyttelijöille, joista osa tuotiin näytille loppukumarruksiin. Myöhemmin selvisi myös, että kuvia oli esillä pukuhuoneissa. Tällainen reaktio 16-vuotiaan piirroksiin johti siihen, että piirrän edelleen näyttelijöille. Esityksen päätyttyä saatan olla itkuinen tai muuten tunteiden vallassa, mutta koen ylpeyttä ja onnea jos kuvani ovat mukana loppukumarruksissa.

Olen vienyt kuviani ÅST:n Les Misin jälkeen moneen esitykseen. Seinäjoen kaupunginteatterin Vampyyrien tanssiin (oikeastaan Vappurevyyseen), Turun Jekyll & Hydeen, Tampereen teatterin Les Misérablesiin, ÅST:n Jesus Christ Superstariin ja viimeisimpänä HKT:n Vampyyrien tanssiin. Ja eilisen (8.3.2016) näytös HKT:n Tanssista muistutti, miksi käytän öitäni piirtämiseen ja maalaamiseen. Miksi annan kuvia näyttelijöille esityksissä, joita rakastan.

Vampyyrien tanssi on ollut kovasti minulle energiaa tuova musikaali tänä keväänä, kun on ollut hyvä, jos saan itseni ylös sängystä. Esitys oli eilen yksi iso energiapommi. Seitsemättä kertaa upposin Transilvaniaan ja vampyyrien maailmaan, mutta jostain syystä tällä kertaa pääsin syvemmälle. Unohdin ihmiset ympärilläni, seurasin esitystä ja olin sisällä sen maailmassa. En edelleenkään voi sanoin kuvailla, miten upea esitys oli. Minulle suurin palkinto oli kuitenkin loppukumarruksissa, kun ensin ensemblen mukana Miiko Toivainen tuli piirrokseni kanssa (kolmas kuva yläpuolella). Sitten Petrus Kähkönen tuli (kuva 1) kanssa ja vetäisi lavalla vielä piirroksen asennonkin. Esityksen jälkeen ehdin tavata vielä lyhyesti Jonas Saaren, joka oli ollut kreivin roolissa. Paikalla olleet kanssafanit olivat aivan yhtä innoissaan loppukumarruksista ja esityksestä kuin minäkin. Sain esityksen jälkeen myös kiitosta twitterissä kuvistani.

Kirjoittaja Jonas Saaren puraisussa.

Minä piirrän ja annan kuvia eteenpäin, koska musikaalit ovat minulle melkein elinehto. Koska haluan kiittää näyttelijöitä hyvästä työstä, josta nautin. Koska jos en olisi aikanaan tutustunut musikaalien maailmaan, en välttämättä olisi hengissä enää tänä päivänä. Karua mutta totta. Minulle myöhään menneet yöt piirtäessä ovat pieni hinta siitä kiitollisuuden tunteesta, jonka saan istuessani katsomossa. Tai siitä onnellisuuden määrästä, jonka sain viimeksi eilen Vampyyrien tanssissa. Koska sitä minä olin eilen, erittäin onnellinen ja täynnä energiaa.

Postauksessa olevat kuvat on annettu Samuel Harjanteelle (x2), Miiko Toiviaiselle (x2), Mikko Vihmalle, Maria Ylipäälle, Anna-Maija Tuokolle, Rune Sæterille, Mikaela Tidermarkille, Riku Niemiselle, Anna Victoria Erikssonille, Petrus Kähköselle ja Jonas Saarelle + kaikille ÅST:n Les Misin viimeisen esityksen pääosan esittäjille.

Luoja auta horjuvaa kun yön valta viettelee

Ajattelin puhua vähän itsestäni ja Vampyyrien tanssista, nyt kun olen nähnyt Helsingin kaupunginteatterin produktion viidennen ja kuudennen kerran.

Kuva © Mirka Kleemola/HKT

Kuva © Ari Ijäs/Seinäjoen kaupunginteatteri

En tiennyt Vampyyrien tanssista mitään ennen vuotta 2011. Silloinkin kuulin vain puhetta, kuinka musikaali pyöri Seinäjoella. Kauhean kaukana, ajatteli 16-vuotias minä. Kun lopulta tajusin, että musikaali on ilmiö, se oli loppuunmyyty. Enkä tiennyt tarinasta edelleenkään mitään. Enkä tiennyt silloinkaan, kun näin nettikaupassa kaksi peruutuslippua.

Näin siis Seinäjoen produktion sen viimeisenä päivänä peruutuslipulla vähän 17-vuotissyntymäpäiväni jälkeen (mukaan otin ystäväni Siirin). Reissu on yksi parhaiten mieleeni jääneistä teatterimatkoistani, eikä vain esityksen erinomaisuuden takia. Olin tulossa sairaaksi ja valinnut päälleni valkoisen villapaidan. Arvatkaapa vain, kuinka paljon erotuin joukosta lähes täysin mustissa olevasta yleisöstä? Erittäin vahvasti. Sain myös Sammumattoman poltteen aikana astmakohtauksen (pahoittelen yskimistäni, yritin hillitä itseni niin hyvin kuin pystyin). Kiitos kuitenkin Ville Saloselle, joka tuli puremaan tyttöä villapaidassa, vaikken ollut edes reunapaikalla. Niin ja farkkuni repesivät junassa matkalla Seinäjoelle. Muistan myös olleeni hiukan hämmentynyt väliajalla. "Mitä ihmettä olen katsomassa? Miksi käsiohjelmassa piti erikseen lukea, että Rebecca aseistautuu salamitangolla?" Kuitenkin esityksen päätyttyä minäkin annoin aplodit seisaaltani. Aloin ymmärtää faneja kaikkialla ympärilläni.

Seuraavan kerran palasin Seinäjoelle ja vampyyrien maailmaan Vappurevyysssä 1.5.2012. Tähän mennessä olin tutustunut muihin Tanssin faneihin paremmin ja ehtinyt itsekin muodostaa jonkinlaisen tunnesiteen musikaaliin, jonka olin nähnyt vain kerran. Tuntui hienolta olla osa fanikuntaa konsertissa. Onnistuin myös eturivistä nappaamaan (luvan kanssa) joitakin mielettömän hienoja valokuvia. Laitetaan tähän pari, koska Vappurevyytä on aina yhtä hienoa muistella.

Jyri Lahtinen kreivinä ja Anne Vihelä Sarah'na.

Ville Salonen Alfredina.

Mielialani alkoi heitellä kesän 2012 jälkeen. Olin melko huonossa paikassa lukiopaineiden keskellä. Palasin Tanssin pariin uudelleen. Minulle muodostui erittäin vahva tunneside "das Gebet" kappaleeseen (suomeksi tunnetaan nimellä Voimakkaampi meitä). Silloin kun eniten halusin satuttaa itseäni, palasin kappaleen pariin ja löysin toivoa jatkaa eteenpäin.

Eclipsis ry on järjestänyt nyt kolme kertaa musikaalipureen Kun kaikki pimenee, jossa on ollut mukana ihmisiä Seinäjoen produktiosta (ja yksi Unkarin vieras!). Kaksi kertaa olen istunut eturivissä ja alkanut itkeä hillittömästi encoren aikana (arvatkaa vaan mikä biisi). Olen istunut nyt kuusi kertaa Peacock-teatterin katsomossa ja alkanut itkeä ensimmäisessä näytöksessä samasta syystä. Minulle Voimakkaampi meitä on ehdottomasti tärkein musikaalikappale. Ikinä. Vaikkei Vampyyrien tanssi ole minulle se musikaalien numero yksi, se sisältää minulle henkilökohtaisimman kappaleen (jos joku ihmettelee, niin Tanssi on musikaalien top-listallani sijalla kolme, ykkönen on Oopperan kummitus ja kakkonen Les Misérables). Musikaalin kontekstissa se kertoo Sarah'n sisäisestä ristiriidasta. Jäädäkö vai lähteä? Pitäisikö seurata tunteita vai kuunnella järjen ääntä? Minulle kappale on paljon enemmän.

Kuva © Mirka Kleemola/HKT

Yli neljä vuotta Seinäjoen ensi-illan jälkeen vampyyrit palasivat tanssimaan Suomessa, tällä kertaa tosin Helsingissä. 20-vuotias minä ei ajattele "kauhean kaukana", vaan "mistä asioista säästän, että pääsen 600 kilometrin päähän mahdollisimman monta kertaa" (todettakoon, että olen vuosien 2012 ja 2016 välillä muuttanut Etelä-Suomesta Pohjois-Pohjanmaalle opiskelemaan). Vampyyrit jättivät minuun lähtemättömän vaikutuksen. Eivät tosin heti ensimmäisestä katsomiskerrasta, mutta pian sen jälkeen. Neljän vuoden aikana tämä musikaali on muovannut minua.

Jyri Lahtinen ja Anne Vihelä poistuvat näyttämöltä Vappurevyyssä.

Vampyyrien tanssi on parodia. Se on hauska musikaali, ja poistun joka ainoa kerta salista hymy huulillani. Kuitenkin musikaali koskettaa minua syvemmältä nyt kuin keväällä 2012. Musikaalista on tullut minulle tuttu. Näen hahmot täysin eri valossa. Näen teemojen alle, kuuntelen käännöstä täysin uusin korvin ja analysoin teosta uudesta näkökulmasta. Neljän vuoden aikana olen nähnyt myös paljon enemmän teatteria ja katson esitystä sen takia eri vinkkelistä. Toisaalta olen kasvanut muutenkin teini-ikäisestä nuoreksi aikuiseksi. Oma elämänmuutokseni saa näkemään musikaalin erilaisessa valossa. Mielenterveys on edelleen suurimpia ongelmiani, mutta lyhytkin visiitti vampyyrien pariin auttaa käymään läpi tunteiden skaalaa.

Helsingin vampyyrit, palataan asiaan 21-vuotispäiväni nurkilla. Koska toivoton haluaa edelleen toivoa. Koska iloton haluaa nauraa vitseille ja taputtaa mukana viimeisessä kappaleessa. Koska tämä musikaali tuo tunteiden kirjon ainakin kolmeksi tunniksi takaisin harmaaseen elämään. Kiitos.

Niin ja menkää ihmeessä katsomaan vampyyreita, kenties kulmahampaat muuttavat teidänkin maailmaanne.

Halu mieltä tanssittaa

Vampyyrien tanssi, Helsingin kaupunginteatteri

3.2.2016 (1. ensi-ilta), 5.2.2016 (2. ensi-ilta), 6.2.2016 (päivä- ja iltanäytös)

Mikko Vihma/Jonas Saari, Raili Raitala/Anna Victoria Eriksson, Petrus Kähkönen/Miiko Toiviainen, Antti Timonen/Tuukka Leppänen, Risto Kaskilahti/Kari Mattila, Laura Alajääski/Sanna Majuri, Leenamari Unho, Samuel Harjanne + ensemble.

Näin 5.2. näytöksen Kultaposse-lipulla.

Mikko Vihma kreivinä, Raili Raitala Sarah'na taustalla.

Näin vampyyrien tanssin ensimmäisen kerran Seinäjoella vuonna 2012. Näytös oli toisiksi viimeinen kyseistä produktiota, mutta tarpeeksi herättämään kiinnostuksen ja rakkauden kyseiseen musikaaliin. Siitä tuli yhdessä hujauksessa yksi suurista suosikeistani, vaikken olekaan päässyt katsomaan sitä melkein neljään vuoteen. Seinäjoen vampyyreita olen nähnyt kuitenkin konserteissa ja saksalaisia levyjä kuunnellut ahkerasti. Voitte siis kuvitella riemun märän, kun Helsingin kaupunginteatteri ilmoitti tekevänsä kyseisen musikaalin keväällä 2016 Peacock-teatterissa. Lähdin siis viettämään vampyyrilomaa ensi-iltaviikolla kolme lippua taskussani, lopulta poistuin esityksen neljä kertaa nähneenä. Ja myönnetään, minulla oli etukäteen ostettuna jo kolme lippua lisää.

Musikaali perustuu Roman Polanskin elokuvaan Vampyyrintappajat – anteeksi, hampaanne ovat niskassani. Tiedemies professori Abronsius (Antti Timonen/Tuukka Leppänen) saapuu assistenttinsa Alfredin (Petrus Kähkönen/Miiko Toiviainen) kanssa Transilvaniaan tavoitteenaan löytää vampyyreita. He kohtaavat majatalossa isäntä Chagaliin (Risto Kaskilahti/Kari Mattila) kauniin tyttären Sarah’n (Raili Raitala/Anna Victoria Eriksson), johon Alfred rakastuu ensi-silmäyksellä. Lähistöllä asuva vampyyrikreivi von Krolock (Mikko Vihma/Jonas Saari) yrittää kuitenkin houkutella tyttöä linnaansa. Kun Sarah vastaa kreivin kutsuun ja hylkää perheensä, Alfred ja Abronsius seuraavat perässä. 

Tuukka Leppänen professorina ja Miiko Toiviainen Alfredina.

Markku Nenosen ohjaus painottaa musikaalin koomisia piirteitä melkein äärimmilleen. Toisaalta tyyli sopii teatteriin huvipuiston kyljessä. Eivätkä tarinan tummemmatkaan sävyt ole mihinkään hävinneet, vaikka paikoin vitsejä tuntuu tulevan liikaakin. Erityisesti tämä vaivasi ensi-illassa, mutta sitä seuranneissa esityksissä tasapaino oli jo paljon parempi. Ensi-illassa taisi vaivata jännitys yhtä jos toista, joten luonnollisesti seuraavat esitykset etenivät paljon jouhevammin.

Jani Uljas ja Jari Ijäs ovat luoneet Peacockin lavalle sopivan lavastuksen. Lavastuksen osia käytetään moneen kertaan ja niitä liikutellaan ahkerasti. Välillä jopa häiritsi, miten usein sitä näkikään ”miehet mustissa” siirtelemässä portaita. Samojen lavasteiden monipuolinen käyttäminen on kuitenkin ilmeisen välttämätöntä, koska Peacockissa ei ole ilmeisesti kovinkaan paljon säilytystilaa isoille lavasteille. Kuitenkin tanssisali-kohtauksessa olisin kaivannut enemmän glamouria ja kenties erilaista porrasratkaisua. Mutta lavastus toimii, joten en valita. Nostan peukut pystyyn myös Elina Kolehmaisen puvustukselle, joka toimii hyvin. (Ne nahkahousut!)

Suuri vahvuus Helsingin produktiossa on kuitenkin taitava kaarti näyttelijöitä. Lähes kaikki roolit on kaksoismiehitetty ja molemmat miehitykset toimivat erittäin hyvin. Molemmissa on omat vahvuutensa, mutta musikaali itsessään on niin vahva, että se kestää myös heikkoudet. Koska onnistuin näkemään molemmat miehitykset, ajattelin käydä heitä rooleittain läpi. Mutta ennen kaikkea tahdon antaa aplodit ensemblelle, joka toimi kuin unelma.

 

Jonas Saari ja Anna Victoria Eriksson.

Kreivi von Krolock.

Ensi-illassa kreivin nahkahousut veti jalkaansa Mikko Vihma. Ensi-illassa Vihmaa taisi vaivata jäykkyys, mutta seuraavissa esityksissä meni jo paljon paremmin. Ylhäiseltä ja jopa jylhältä hänen kreivinsä näyttikin, eikä laulamisessakaan ollut mitään valitettavaa. Mutta tuodakseni kanssabloggaajieni lähes yksimieliseen mielipiteeseen vaihtelua, minua vakuutti enemmän Jonas Saari kreivinä näkemieni esitysten perusteella. Aiemmin olin Saaren nähnyt Javertin roolissa Tampereen teatterissa, joten olin luonnollisesti innoissani nähdessäni hänet kreivin roolissa. Saaren kreivi oli manipuloiva, eikä näyttänyt tarkoitusperiään ennen kuin kaikki oli Sarah’n kannalta liian myöhäistä. Saaren ääni oli myös vahvempi, vaikka kaipaankin kreiviini hiukan enemmän särmää. En kuitenkaan iske suosikkini leimaa kummallekaan kreiville, luotan että kumpikin kasvaa roolissaan ennen kuin pääsen uudestaan Peacockin katsomoon.

Sarah.

Alkuperäiselle elokuvalle uskollisen ulkomuodon saanut Sarah oli ensi-illassa Raili Raitala. Raitala esitti roolia jo Seinäjoella 2011–2012. Hän on edelleen ääneltään täydellinen Sarah, jota kreivin kutsu pimeyteen houkuttaa. Anna Victoria Eriksson oli Sarah’n roolissa kenties hieman itsenäisempi, mutta sopivasti naiivi. Erikssonin ääni ei häviä Raitalalle millään asteikolla. Kummankin esiintymistä oli ilo katsoa. Helsingissä on parhaat ihmiset Sarah’n roolissa!

Alfred (Petrus Kähkönen) yllättää Sarah'n (Raili Raitala) kylvyssä.

Alfred.

Ihan ensimmäiseksi sanon, että Alfred on lempihahmoni musikaalissa. Minulla oli odotuksia hahmon suhteen, mutta minut lyötiin silti ällikällä. Varsinkin ensi-illassa Petrus Kähkönen onnistui ylittämään kaikki odotukset. Alfredin kasvutarina nuoresta ja pelokkaasta pojasta mieheksi on minulle yksi musikaalin avainelementtejä. Kähkönen sai myös ensi-illan pisimmät aplodit Sarah’lle-soolonsa jälkeen. Ja ihan syystä. Kähkönen on kuin luotu rooliinsa. Miiko Toiviainen on hänkin hyvä Alfredina, mutta tuntui jäävän Kähkösen varjoon ensi-illan jälkeen. Toiviaisen Alfred toimi kuitenkin loistavasti Tuukka Leppäsen Abronsiuksen aisaparina.

Professori Abronsius.

Esityksen parhaiden vitsien palkinto menee ehdottomasti Antti Timoselle ja Tuukka Leppäselle professorina. Erityisesti jälkimmäisen heitto H.C. Andersenista sai minut nauramaan vielä esityksen jälkeenkin. Kumpikin näyttää nauttivan roolista ja esiintymisestä täysin rinnoin ja sitä on hienoa katsoa. Kummallakin on hyvä suhde Alfrediinsa. Nautin myös suuresti siitä, miten professori rikkoi neljättä seinää. Yleensä tämä ärsyttää, mutta sateenvarjon kanssa miekkailevalle ja polvista tutisevalle professorille tämä sopi hyvin. Hatunnosto molemmille myös tanssiliikkeistä loppukohtauksessa.

Samuel Harjanne Herbert von Krolockina.

Herbert.

Nähtyäni ensimmäiset kuvat Herbertistä, en voinut kuin ihmetellä. Lavalla ratkaisut kuitenkin toimivat ja Samuel Harjanteen ääni sopii rooliin hyvin. Teatterille ensi-illasta videota tehnyt haastattelija kysyi minulta väliajalla, mikä oli eniten jäänyt mieleen. Ei sitä saanut muuta sanottua kuin Herbert, sen verran näyttävä oli ensiesiintyminen ensimmäisen näytöksen lopussa. Ansaitut väliaplodit niistä viitan heilutuksista. Onnekseni selitykseni leikattiin pois, mutta ihastus Herbertiin pysyy.

Chagal.

Ensi-illan heikoin lenkki oli Risto Kaskilahti majatalon isäntä Chagalina. Yliyrittäminen ja vitsien alleviivaaminen veivät voimaa muilta hahmoilta ja paljon paremmilta letkautuksilta. Toisessa miehityksessä Kari Mattila hoiti tehtävänsä paljon paremmin. Laulu sujui hyvin ja vitsit eivät ärsyttäneet puoliksikaan yhtä paljon. Koko esitys sujui jouhevammin eri Chagalin kanssa. Tosin hahmo on silti tämän tuotannon heikkous.

Rebecca.

Chagalin vaimo Rebecca jää tässä tuotannossa sivuun. Leenamari Unho, joka esittää roolia ainakin tällä hetkellä molemmissa miehityksissä, laulaa ja näyttelee hyvin, mutta jää kovin helposti unohdettavaksi hahmoksi. Sääli, sillä hahmosta voisi saada paljon enemmänkin irti.

Sanna Majuri Magdana ja Kari Mattila Chagalina.

Magda.

Magda on rooli, joka vaatii paljon selkärankaa. Laura Alajääski ja Sanna Majuri hoitavat työnsä mallikkaasti ja laulavat roolin upeasti. Minusta Majurilla oli kuitenkin enemmän kaivattua selkärankaa roolissa, jossa Chagalin hyväksikäyttämä piikatyttö siirtyy vampyyrien maailmaan. Magdan ja Herbertin välille vaikutti muodostuvan ystävyys, joka helpotti Magdan tarinan ongelmallisuutta.

Vampyyrit tanssivat Alfredin unissakin.

Tuotannossa on monta tasoa. Ensi-illan jälkeen odotin seuraavaa esitystä kuin kuuta nousevaa, koska en saanut musikaalista tarpeekseni. Ihana nähdä miten esitys tekee pilkkaa monelle muulle musikaalille (mm. urkuja soitetaan kuin Oopperan kummituksessa, Ikuisuus-numeron tanssikuviot olivat kuin Cats-musikaalista). Joku väitti nelisen vuotta sitten, että minun mielipiteeni musikaalista voi päätellä siitä miten paljon itken. Vampyyrien tanssissakin on yksi kohtaus, jolle itken joka kerta, mutta tämä on hyvänmielen musikaali. Jos vampyyrit janoavat verta, minä janoan lisää lippuja tähän spektaakkeliin. Lisää nahkaa ja glitteriä! Lisää rokkaavia vampyyreita!

Onneksi minulla on tosiaan vielä kolme kutsua keskiyön juhliin. Voi kuitenkin olla, että palaan vielä useamman kerran tanssimaan vampyyrien kanssa.

Ja lopuksi pakko kiittää vielä Sami Paasilaa ”wolverine-vampyyrina”. Kiitos kun purit! Fanin oli hyvä lähteä pitkälle kotimatkalle sen jälkeen.

Lämpimästi suosittelen lukemaan vähintään Siirin, Lauran, Katrin ja Tallen bloggaukset esityksestä!

Kuvat © Mirka Kleemola/Helsingin kaupunginteatteri