Halu mieltä tanssittaa

Vampyyrien tanssi, Helsingin kaupunginteatteri

3.2.2016 (1. ensi-ilta), 5.2.2016 (2. ensi-ilta), 6.2.2016 (päivä- ja iltanäytös)

Mikko Vihma/Jonas Saari, Raili Raitala/Anna Victoria Eriksson, Petrus Kähkönen/Miiko Toiviainen, Antti Timonen/Tuukka Leppänen, Risto Kaskilahti/Kari Mattila, Laura Alajääski/Sanna Majuri, Leenamari Unho, Samuel Harjanne + ensemble.

Näin 5.2. näytöksen Kultaposse-lipulla.

Mikko Vihma kreivinä, Raili Raitala Sarah'na taustalla.

Näin vampyyrien tanssin ensimmäisen kerran Seinäjoella vuonna 2012. Näytös oli toisiksi viimeinen kyseistä produktiota, mutta tarpeeksi herättämään kiinnostuksen ja rakkauden kyseiseen musikaaliin. Siitä tuli yhdessä hujauksessa yksi suurista suosikeistani, vaikken olekaan päässyt katsomaan sitä melkein neljään vuoteen. Seinäjoen vampyyreita olen nähnyt kuitenkin konserteissa ja saksalaisia levyjä kuunnellut ahkerasti. Voitte siis kuvitella riemun märän, kun Helsingin kaupunginteatteri ilmoitti tekevänsä kyseisen musikaalin keväällä 2016 Peacock-teatterissa. Lähdin siis viettämään vampyyrilomaa ensi-iltaviikolla kolme lippua taskussani, lopulta poistuin esityksen neljä kertaa nähneenä. Ja myönnetään, minulla oli etukäteen ostettuna jo kolme lippua lisää.

Musikaali perustuu Roman Polanskin elokuvaan Vampyyrintappajat – anteeksi, hampaanne ovat niskassani. Tiedemies professori Abronsius (Antti Timonen/Tuukka Leppänen) saapuu assistenttinsa Alfredin (Petrus Kähkönen/Miiko Toiviainen) kanssa Transilvaniaan tavoitteenaan löytää vampyyreita. He kohtaavat majatalossa isäntä Chagaliin (Risto Kaskilahti/Kari Mattila) kauniin tyttären Sarah’n (Raili Raitala/Anna Victoria Eriksson), johon Alfred rakastuu ensi-silmäyksellä. Lähistöllä asuva vampyyrikreivi von Krolock (Mikko Vihma/Jonas Saari) yrittää kuitenkin houkutella tyttöä linnaansa. Kun Sarah vastaa kreivin kutsuun ja hylkää perheensä, Alfred ja Abronsius seuraavat perässä. 

Tuukka Leppänen professorina ja Miiko Toiviainen Alfredina.

Markku Nenosen ohjaus painottaa musikaalin koomisia piirteitä melkein äärimmilleen. Toisaalta tyyli sopii teatteriin huvipuiston kyljessä. Eivätkä tarinan tummemmatkaan sävyt ole mihinkään hävinneet, vaikka paikoin vitsejä tuntuu tulevan liikaakin. Erityisesti tämä vaivasi ensi-illassa, mutta sitä seuranneissa esityksissä tasapaino oli jo paljon parempi. Ensi-illassa taisi vaivata jännitys yhtä jos toista, joten luonnollisesti seuraavat esitykset etenivät paljon jouhevammin.

Jani Uljas ja Jari Ijäs ovat luoneet Peacockin lavalle sopivan lavastuksen. Lavastuksen osia käytetään moneen kertaan ja niitä liikutellaan ahkerasti. Välillä jopa häiritsi, miten usein sitä näkikään ”miehet mustissa” siirtelemässä portaita. Samojen lavasteiden monipuolinen käyttäminen on kuitenkin ilmeisen välttämätöntä, koska Peacockissa ei ole ilmeisesti kovinkaan paljon säilytystilaa isoille lavasteille. Kuitenkin tanssisali-kohtauksessa olisin kaivannut enemmän glamouria ja kenties erilaista porrasratkaisua. Mutta lavastus toimii, joten en valita. Nostan peukut pystyyn myös Elina Kolehmaisen puvustukselle, joka toimii hyvin. (Ne nahkahousut!)

Suuri vahvuus Helsingin produktiossa on kuitenkin taitava kaarti näyttelijöitä. Lähes kaikki roolit on kaksoismiehitetty ja molemmat miehitykset toimivat erittäin hyvin. Molemmissa on omat vahvuutensa, mutta musikaali itsessään on niin vahva, että se kestää myös heikkoudet. Koska onnistuin näkemään molemmat miehitykset, ajattelin käydä heitä rooleittain läpi. Mutta ennen kaikkea tahdon antaa aplodit ensemblelle, joka toimi kuin unelma.

 

Jonas Saari ja Anna Victoria Eriksson.

Kreivi von Krolock.

Ensi-illassa kreivin nahkahousut veti jalkaansa Mikko Vihma. Ensi-illassa Vihmaa taisi vaivata jäykkyys, mutta seuraavissa esityksissä meni jo paljon paremmin. Ylhäiseltä ja jopa jylhältä hänen kreivinsä näyttikin, eikä laulamisessakaan ollut mitään valitettavaa. Mutta tuodakseni kanssabloggaajieni lähes yksimieliseen mielipiteeseen vaihtelua, minua vakuutti enemmän Jonas Saari kreivinä näkemieni esitysten perusteella. Aiemmin olin Saaren nähnyt Javertin roolissa Tampereen teatterissa, joten olin luonnollisesti innoissani nähdessäni hänet kreivin roolissa. Saaren kreivi oli manipuloiva, eikä näyttänyt tarkoitusperiään ennen kuin kaikki oli Sarah’n kannalta liian myöhäistä. Saaren ääni oli myös vahvempi, vaikka kaipaankin kreiviini hiukan enemmän särmää. En kuitenkaan iske suosikkini leimaa kummallekaan kreiville, luotan että kumpikin kasvaa roolissaan ennen kuin pääsen uudestaan Peacockin katsomoon.

Sarah.

Alkuperäiselle elokuvalle uskollisen ulkomuodon saanut Sarah oli ensi-illassa Raili Raitala. Raitala esitti roolia jo Seinäjoella 2011–2012. Hän on edelleen ääneltään täydellinen Sarah, jota kreivin kutsu pimeyteen houkuttaa. Anna Victoria Eriksson oli Sarah’n roolissa kenties hieman itsenäisempi, mutta sopivasti naiivi. Erikssonin ääni ei häviä Raitalalle millään asteikolla. Kummankin esiintymistä oli ilo katsoa. Helsingissä on parhaat ihmiset Sarah’n roolissa!

Alfred (Petrus Kähkönen) yllättää Sarah'n (Raili Raitala) kylvyssä.

Alfred.

Ihan ensimmäiseksi sanon, että Alfred on lempihahmoni musikaalissa. Minulla oli odotuksia hahmon suhteen, mutta minut lyötiin silti ällikällä. Varsinkin ensi-illassa Petrus Kähkönen onnistui ylittämään kaikki odotukset. Alfredin kasvutarina nuoresta ja pelokkaasta pojasta mieheksi on minulle yksi musikaalin avainelementtejä. Kähkönen sai myös ensi-illan pisimmät aplodit Sarah’lle-soolonsa jälkeen. Ja ihan syystä. Kähkönen on kuin luotu rooliinsa. Miiko Toiviainen on hänkin hyvä Alfredina, mutta tuntui jäävän Kähkösen varjoon ensi-illan jälkeen. Toiviaisen Alfred toimi kuitenkin loistavasti Tuukka Leppäsen Abronsiuksen aisaparina.

Professori Abronsius.

Esityksen parhaiden vitsien palkinto menee ehdottomasti Antti Timoselle ja Tuukka Leppäselle professorina. Erityisesti jälkimmäisen heitto H.C. Andersenista sai minut nauramaan vielä esityksen jälkeenkin. Kumpikin näyttää nauttivan roolista ja esiintymisestä täysin rinnoin ja sitä on hienoa katsoa. Kummallakin on hyvä suhde Alfrediinsa. Nautin myös suuresti siitä, miten professori rikkoi neljättä seinää. Yleensä tämä ärsyttää, mutta sateenvarjon kanssa miekkailevalle ja polvista tutisevalle professorille tämä sopi hyvin. Hatunnosto molemmille myös tanssiliikkeistä loppukohtauksessa.

Samuel Harjanne Herbert von Krolockina.

Herbert.

Nähtyäni ensimmäiset kuvat Herbertistä, en voinut kuin ihmetellä. Lavalla ratkaisut kuitenkin toimivat ja Samuel Harjanteen ääni sopii rooliin hyvin. Teatterille ensi-illasta videota tehnyt haastattelija kysyi minulta väliajalla, mikä oli eniten jäänyt mieleen. Ei sitä saanut muuta sanottua kuin Herbert, sen verran näyttävä oli ensiesiintyminen ensimmäisen näytöksen lopussa. Ansaitut väliaplodit niistä viitan heilutuksista. Onnekseni selitykseni leikattiin pois, mutta ihastus Herbertiin pysyy.

Chagal.

Ensi-illan heikoin lenkki oli Risto Kaskilahti majatalon isäntä Chagalina. Yliyrittäminen ja vitsien alleviivaaminen veivät voimaa muilta hahmoilta ja paljon paremmilta letkautuksilta. Toisessa miehityksessä Kari Mattila hoiti tehtävänsä paljon paremmin. Laulu sujui hyvin ja vitsit eivät ärsyttäneet puoliksikaan yhtä paljon. Koko esitys sujui jouhevammin eri Chagalin kanssa. Tosin hahmo on silti tämän tuotannon heikkous.

Rebecca.

Chagalin vaimo Rebecca jää tässä tuotannossa sivuun. Leenamari Unho, joka esittää roolia ainakin tällä hetkellä molemmissa miehityksissä, laulaa ja näyttelee hyvin, mutta jää kovin helposti unohdettavaksi hahmoksi. Sääli, sillä hahmosta voisi saada paljon enemmänkin irti.

Sanna Majuri Magdana ja Kari Mattila Chagalina.

Magda.

Magda on rooli, joka vaatii paljon selkärankaa. Laura Alajääski ja Sanna Majuri hoitavat työnsä mallikkaasti ja laulavat roolin upeasti. Minusta Majurilla oli kuitenkin enemmän kaivattua selkärankaa roolissa, jossa Chagalin hyväksikäyttämä piikatyttö siirtyy vampyyrien maailmaan. Magdan ja Herbertin välille vaikutti muodostuvan ystävyys, joka helpotti Magdan tarinan ongelmallisuutta.

Vampyyrit tanssivat Alfredin unissakin.

Tuotannossa on monta tasoa. Ensi-illan jälkeen odotin seuraavaa esitystä kuin kuuta nousevaa, koska en saanut musikaalista tarpeekseni. Ihana nähdä miten esitys tekee pilkkaa monelle muulle musikaalille (mm. urkuja soitetaan kuin Oopperan kummituksessa, Ikuisuus-numeron tanssikuviot olivat kuin Cats-musikaalista). Joku väitti nelisen vuotta sitten, että minun mielipiteeni musikaalista voi päätellä siitä miten paljon itken. Vampyyrien tanssissakin on yksi kohtaus, jolle itken joka kerta, mutta tämä on hyvänmielen musikaali. Jos vampyyrit janoavat verta, minä janoan lisää lippuja tähän spektaakkeliin. Lisää nahkaa ja glitteriä! Lisää rokkaavia vampyyreita!

Onneksi minulla on tosiaan vielä kolme kutsua keskiyön juhliin. Voi kuitenkin olla, että palaan vielä useamman kerran tanssimaan vampyyrien kanssa.

Ja lopuksi pakko kiittää vielä Sami Paasilaa ”wolverine-vampyyrina”. Kiitos kun purit! Fanin oli hyvä lähteä pitkälle kotimatkalle sen jälkeen.

Lämpimästi suosittelen lukemaan vähintään Siirin, Lauran, Katrin ja Tallen bloggaukset esityksestä!

Kuvat © Mirka Kleemola/Helsingin kaupunginteatteri