Luoja auta horjuvaa kun yön valta viettelee

Ajattelin puhua vähän itsestäni ja Vampyyrien tanssista, nyt kun olen nähnyt Helsingin kaupunginteatterin produktion viidennen ja kuudennen kerran.

Kuva © Mirka Kleemola/HKT

Kuva © Ari Ijäs/Seinäjoen kaupunginteatteri

En tiennyt Vampyyrien tanssista mitään ennen vuotta 2011. Silloinkin kuulin vain puhetta, kuinka musikaali pyöri Seinäjoella. Kauhean kaukana, ajatteli 16-vuotias minä. Kun lopulta tajusin, että musikaali on ilmiö, se oli loppuunmyyty. Enkä tiennyt tarinasta edelleenkään mitään. Enkä tiennyt silloinkaan, kun näin nettikaupassa kaksi peruutuslippua.

Näin siis Seinäjoen produktion sen viimeisenä päivänä peruutuslipulla vähän 17-vuotissyntymäpäiväni jälkeen (mukaan otin ystäväni Siirin). Reissu on yksi parhaiten mieleeni jääneistä teatterimatkoistani, eikä vain esityksen erinomaisuuden takia. Olin tulossa sairaaksi ja valinnut päälleni valkoisen villapaidan. Arvatkaapa vain, kuinka paljon erotuin joukosta lähes täysin mustissa olevasta yleisöstä? Erittäin vahvasti. Sain myös Sammumattoman poltteen aikana astmakohtauksen (pahoittelen yskimistäni, yritin hillitä itseni niin hyvin kuin pystyin). Kiitos kuitenkin Ville Saloselle, joka tuli puremaan tyttöä villapaidassa, vaikken ollut edes reunapaikalla. Niin ja farkkuni repesivät junassa matkalla Seinäjoelle. Muistan myös olleeni hiukan hämmentynyt väliajalla. "Mitä ihmettä olen katsomassa? Miksi käsiohjelmassa piti erikseen lukea, että Rebecca aseistautuu salamitangolla?" Kuitenkin esityksen päätyttyä minäkin annoin aplodit seisaaltani. Aloin ymmärtää faneja kaikkialla ympärilläni.

Seuraavan kerran palasin Seinäjoelle ja vampyyrien maailmaan Vappurevyysssä 1.5.2012. Tähän mennessä olin tutustunut muihin Tanssin faneihin paremmin ja ehtinyt itsekin muodostaa jonkinlaisen tunnesiteen musikaaliin, jonka olin nähnyt vain kerran. Tuntui hienolta olla osa fanikuntaa konsertissa. Onnistuin myös eturivistä nappaamaan (luvan kanssa) joitakin mielettömän hienoja valokuvia. Laitetaan tähän pari, koska Vappurevyytä on aina yhtä hienoa muistella.

Jyri Lahtinen kreivinä ja Anne Vihelä Sarah'na.

Ville Salonen Alfredina.

Mielialani alkoi heitellä kesän 2012 jälkeen. Olin melko huonossa paikassa lukiopaineiden keskellä. Palasin Tanssin pariin uudelleen. Minulle muodostui erittäin vahva tunneside "das Gebet" kappaleeseen (suomeksi tunnetaan nimellä Voimakkaampi meitä). Silloin kun eniten halusin satuttaa itseäni, palasin kappaleen pariin ja löysin toivoa jatkaa eteenpäin.

Eclipsis ry on järjestänyt nyt kolme kertaa musikaalipureen Kun kaikki pimenee, jossa on ollut mukana ihmisiä Seinäjoen produktiosta (ja yksi Unkarin vieras!). Kaksi kertaa olen istunut eturivissä ja alkanut itkeä hillittömästi encoren aikana (arvatkaa vaan mikä biisi). Olen istunut nyt kuusi kertaa Peacock-teatterin katsomossa ja alkanut itkeä ensimmäisessä näytöksessä samasta syystä. Minulle Voimakkaampi meitä on ehdottomasti tärkein musikaalikappale. Ikinä. Vaikkei Vampyyrien tanssi ole minulle se musikaalien numero yksi, se sisältää minulle henkilökohtaisimman kappaleen (jos joku ihmettelee, niin Tanssi on musikaalien top-listallani sijalla kolme, ykkönen on Oopperan kummitus ja kakkonen Les Misérables). Musikaalin kontekstissa se kertoo Sarah'n sisäisestä ristiriidasta. Jäädäkö vai lähteä? Pitäisikö seurata tunteita vai kuunnella järjen ääntä? Minulle kappale on paljon enemmän.

Kuva © Mirka Kleemola/HKT

Yli neljä vuotta Seinäjoen ensi-illan jälkeen vampyyrit palasivat tanssimaan Suomessa, tällä kertaa tosin Helsingissä. 20-vuotias minä ei ajattele "kauhean kaukana", vaan "mistä asioista säästän, että pääsen 600 kilometrin päähän mahdollisimman monta kertaa" (todettakoon, että olen vuosien 2012 ja 2016 välillä muuttanut Etelä-Suomesta Pohjois-Pohjanmaalle opiskelemaan). Vampyyrit jättivät minuun lähtemättömän vaikutuksen. Eivät tosin heti ensimmäisestä katsomiskerrasta, mutta pian sen jälkeen. Neljän vuoden aikana tämä musikaali on muovannut minua.

Jyri Lahtinen ja Anne Vihelä poistuvat näyttämöltä Vappurevyyssä.

Vampyyrien tanssi on parodia. Se on hauska musikaali, ja poistun joka ainoa kerta salista hymy huulillani. Kuitenkin musikaali koskettaa minua syvemmältä nyt kuin keväällä 2012. Musikaalista on tullut minulle tuttu. Näen hahmot täysin eri valossa. Näen teemojen alle, kuuntelen käännöstä täysin uusin korvin ja analysoin teosta uudesta näkökulmasta. Neljän vuoden aikana olen nähnyt myös paljon enemmän teatteria ja katson esitystä sen takia eri vinkkelistä. Toisaalta olen kasvanut muutenkin teini-ikäisestä nuoreksi aikuiseksi. Oma elämänmuutokseni saa näkemään musikaalin erilaisessa valossa. Mielenterveys on edelleen suurimpia ongelmiani, mutta lyhytkin visiitti vampyyrien pariin auttaa käymään läpi tunteiden skaalaa.

Helsingin vampyyrit, palataan asiaan 21-vuotispäiväni nurkilla. Koska toivoton haluaa edelleen toivoa. Koska iloton haluaa nauraa vitseille ja taputtaa mukana viimeisessä kappaleessa. Koska tämä musikaali tuo tunteiden kirjon ainakin kolmeksi tunniksi takaisin harmaaseen elämään. Kiitos.

Niin ja menkää ihmeessä katsomaan vampyyreita, kenties kulmahampaat muuttavat teidänkin maailmaanne.