Luoja auta horjuvaa kun yön valta viettelee

Ajattelin puhua vähän itsestäni ja Vampyyrien tanssista, nyt kun olen nähnyt Helsingin kaupunginteatterin produktion viidennen ja kuudennen kerran.

Kuva © Mirka Kleemola/HKT

Kuva © Ari Ijäs/Seinäjoen kaupunginteatteri

En tiennyt Vampyyrien tanssista mitään ennen vuotta 2011. Silloinkin kuulin vain puhetta, kuinka musikaali pyöri Seinäjoella. Kauhean kaukana, ajatteli 16-vuotias minä. Kun lopulta tajusin, että musikaali on ilmiö, se oli loppuunmyyty. Enkä tiennyt tarinasta edelleenkään mitään. Enkä tiennyt silloinkaan, kun näin nettikaupassa kaksi peruutuslippua.

Näin siis Seinäjoen produktion sen viimeisenä päivänä peruutuslipulla vähän 17-vuotissyntymäpäiväni jälkeen (mukaan otin ystäväni Siirin). Reissu on yksi parhaiten mieleeni jääneistä teatterimatkoistani, eikä vain esityksen erinomaisuuden takia. Olin tulossa sairaaksi ja valinnut päälleni valkoisen villapaidan. Arvatkaapa vain, kuinka paljon erotuin joukosta lähes täysin mustissa olevasta yleisöstä? Erittäin vahvasti. Sain myös Sammumattoman poltteen aikana astmakohtauksen (pahoittelen yskimistäni, yritin hillitä itseni niin hyvin kuin pystyin). Kiitos kuitenkin Ville Saloselle, joka tuli puremaan tyttöä villapaidassa, vaikken ollut edes reunapaikalla. Niin ja farkkuni repesivät junassa matkalla Seinäjoelle. Muistan myös olleeni hiukan hämmentynyt väliajalla. "Mitä ihmettä olen katsomassa? Miksi käsiohjelmassa piti erikseen lukea, että Rebecca aseistautuu salamitangolla?" Kuitenkin esityksen päätyttyä minäkin annoin aplodit seisaaltani. Aloin ymmärtää faneja kaikkialla ympärilläni.

Seuraavan kerran palasin Seinäjoelle ja vampyyrien maailmaan Vappurevyysssä 1.5.2012. Tähän mennessä olin tutustunut muihin Tanssin faneihin paremmin ja ehtinyt itsekin muodostaa jonkinlaisen tunnesiteen musikaaliin, jonka olin nähnyt vain kerran. Tuntui hienolta olla osa fanikuntaa konsertissa. Onnistuin myös eturivistä nappaamaan (luvan kanssa) joitakin mielettömän hienoja valokuvia. Laitetaan tähän pari, koska Vappurevyytä on aina yhtä hienoa muistella.

Jyri Lahtinen kreivinä ja Anne Vihelä Sarah'na.

Ville Salonen Alfredina.

Mielialani alkoi heitellä kesän 2012 jälkeen. Olin melko huonossa paikassa lukiopaineiden keskellä. Palasin Tanssin pariin uudelleen. Minulle muodostui erittäin vahva tunneside "das Gebet" kappaleeseen (suomeksi tunnetaan nimellä Voimakkaampi meitä). Silloin kun eniten halusin satuttaa itseäni, palasin kappaleen pariin ja löysin toivoa jatkaa eteenpäin.

Eclipsis ry on järjestänyt nyt kolme kertaa musikaalipureen Kun kaikki pimenee, jossa on ollut mukana ihmisiä Seinäjoen produktiosta (ja yksi Unkarin vieras!). Kaksi kertaa olen istunut eturivissä ja alkanut itkeä hillittömästi encoren aikana (arvatkaa vaan mikä biisi). Olen istunut nyt kuusi kertaa Peacock-teatterin katsomossa ja alkanut itkeä ensimmäisessä näytöksessä samasta syystä. Minulle Voimakkaampi meitä on ehdottomasti tärkein musikaalikappale. Ikinä. Vaikkei Vampyyrien tanssi ole minulle se musikaalien numero yksi, se sisältää minulle henkilökohtaisimman kappaleen (jos joku ihmettelee, niin Tanssi on musikaalien top-listallani sijalla kolme, ykkönen on Oopperan kummitus ja kakkonen Les Misérables). Musikaalin kontekstissa se kertoo Sarah'n sisäisestä ristiriidasta. Jäädäkö vai lähteä? Pitäisikö seurata tunteita vai kuunnella järjen ääntä? Minulle kappale on paljon enemmän.

Kuva © Mirka Kleemola/HKT

Yli neljä vuotta Seinäjoen ensi-illan jälkeen vampyyrit palasivat tanssimaan Suomessa, tällä kertaa tosin Helsingissä. 20-vuotias minä ei ajattele "kauhean kaukana", vaan "mistä asioista säästän, että pääsen 600 kilometrin päähän mahdollisimman monta kertaa" (todettakoon, että olen vuosien 2012 ja 2016 välillä muuttanut Etelä-Suomesta Pohjois-Pohjanmaalle opiskelemaan). Vampyyrit jättivät minuun lähtemättömän vaikutuksen. Eivät tosin heti ensimmäisestä katsomiskerrasta, mutta pian sen jälkeen. Neljän vuoden aikana tämä musikaali on muovannut minua.

Jyri Lahtinen ja Anne Vihelä poistuvat näyttämöltä Vappurevyyssä.

Vampyyrien tanssi on parodia. Se on hauska musikaali, ja poistun joka ainoa kerta salista hymy huulillani. Kuitenkin musikaali koskettaa minua syvemmältä nyt kuin keväällä 2012. Musikaalista on tullut minulle tuttu. Näen hahmot täysin eri valossa. Näen teemojen alle, kuuntelen käännöstä täysin uusin korvin ja analysoin teosta uudesta näkökulmasta. Neljän vuoden aikana olen nähnyt myös paljon enemmän teatteria ja katson esitystä sen takia eri vinkkelistä. Toisaalta olen kasvanut muutenkin teini-ikäisestä nuoreksi aikuiseksi. Oma elämänmuutokseni saa näkemään musikaalin erilaisessa valossa. Mielenterveys on edelleen suurimpia ongelmiani, mutta lyhytkin visiitti vampyyrien pariin auttaa käymään läpi tunteiden skaalaa.

Helsingin vampyyrit, palataan asiaan 21-vuotispäiväni nurkilla. Koska toivoton haluaa edelleen toivoa. Koska iloton haluaa nauraa vitseille ja taputtaa mukana viimeisessä kappaleessa. Koska tämä musikaali tuo tunteiden kirjon ainakin kolmeksi tunniksi takaisin harmaaseen elämään. Kiitos.

Niin ja menkää ihmeessä katsomaan vampyyreita, kenties kulmahampaat muuttavat teidänkin maailmaanne.

Halu mieltä tanssittaa

Vampyyrien tanssi, Helsingin kaupunginteatteri

3.2.2016 (1. ensi-ilta), 5.2.2016 (2. ensi-ilta), 6.2.2016 (päivä- ja iltanäytös)

Mikko Vihma/Jonas Saari, Raili Raitala/Anna Victoria Eriksson, Petrus Kähkönen/Miiko Toiviainen, Antti Timonen/Tuukka Leppänen, Risto Kaskilahti/Kari Mattila, Laura Alajääski/Sanna Majuri, Leenamari Unho, Samuel Harjanne + ensemble.

Näin 5.2. näytöksen Kultaposse-lipulla.

Mikko Vihma kreivinä, Raili Raitala Sarah'na taustalla.

Näin vampyyrien tanssin ensimmäisen kerran Seinäjoella vuonna 2012. Näytös oli toisiksi viimeinen kyseistä produktiota, mutta tarpeeksi herättämään kiinnostuksen ja rakkauden kyseiseen musikaaliin. Siitä tuli yhdessä hujauksessa yksi suurista suosikeistani, vaikken olekaan päässyt katsomaan sitä melkein neljään vuoteen. Seinäjoen vampyyreita olen nähnyt kuitenkin konserteissa ja saksalaisia levyjä kuunnellut ahkerasti. Voitte siis kuvitella riemun märän, kun Helsingin kaupunginteatteri ilmoitti tekevänsä kyseisen musikaalin keväällä 2016 Peacock-teatterissa. Lähdin siis viettämään vampyyrilomaa ensi-iltaviikolla kolme lippua taskussani, lopulta poistuin esityksen neljä kertaa nähneenä. Ja myönnetään, minulla oli etukäteen ostettuna jo kolme lippua lisää.

Musikaali perustuu Roman Polanskin elokuvaan Vampyyrintappajat – anteeksi, hampaanne ovat niskassani. Tiedemies professori Abronsius (Antti Timonen/Tuukka Leppänen) saapuu assistenttinsa Alfredin (Petrus Kähkönen/Miiko Toiviainen) kanssa Transilvaniaan tavoitteenaan löytää vampyyreita. He kohtaavat majatalossa isäntä Chagaliin (Risto Kaskilahti/Kari Mattila) kauniin tyttären Sarah’n (Raili Raitala/Anna Victoria Eriksson), johon Alfred rakastuu ensi-silmäyksellä. Lähistöllä asuva vampyyrikreivi von Krolock (Mikko Vihma/Jonas Saari) yrittää kuitenkin houkutella tyttöä linnaansa. Kun Sarah vastaa kreivin kutsuun ja hylkää perheensä, Alfred ja Abronsius seuraavat perässä. 

Tuukka Leppänen professorina ja Miiko Toiviainen Alfredina.

Markku Nenosen ohjaus painottaa musikaalin koomisia piirteitä melkein äärimmilleen. Toisaalta tyyli sopii teatteriin huvipuiston kyljessä. Eivätkä tarinan tummemmatkaan sävyt ole mihinkään hävinneet, vaikka paikoin vitsejä tuntuu tulevan liikaakin. Erityisesti tämä vaivasi ensi-illassa, mutta sitä seuranneissa esityksissä tasapaino oli jo paljon parempi. Ensi-illassa taisi vaivata jännitys yhtä jos toista, joten luonnollisesti seuraavat esitykset etenivät paljon jouhevammin.

Jani Uljas ja Jari Ijäs ovat luoneet Peacockin lavalle sopivan lavastuksen. Lavastuksen osia käytetään moneen kertaan ja niitä liikutellaan ahkerasti. Välillä jopa häiritsi, miten usein sitä näkikään ”miehet mustissa” siirtelemässä portaita. Samojen lavasteiden monipuolinen käyttäminen on kuitenkin ilmeisen välttämätöntä, koska Peacockissa ei ole ilmeisesti kovinkaan paljon säilytystilaa isoille lavasteille. Kuitenkin tanssisali-kohtauksessa olisin kaivannut enemmän glamouria ja kenties erilaista porrasratkaisua. Mutta lavastus toimii, joten en valita. Nostan peukut pystyyn myös Elina Kolehmaisen puvustukselle, joka toimii hyvin. (Ne nahkahousut!)

Suuri vahvuus Helsingin produktiossa on kuitenkin taitava kaarti näyttelijöitä. Lähes kaikki roolit on kaksoismiehitetty ja molemmat miehitykset toimivat erittäin hyvin. Molemmissa on omat vahvuutensa, mutta musikaali itsessään on niin vahva, että se kestää myös heikkoudet. Koska onnistuin näkemään molemmat miehitykset, ajattelin käydä heitä rooleittain läpi. Mutta ennen kaikkea tahdon antaa aplodit ensemblelle, joka toimi kuin unelma.

 

Jonas Saari ja Anna Victoria Eriksson.

Kreivi von Krolock.

Ensi-illassa kreivin nahkahousut veti jalkaansa Mikko Vihma. Ensi-illassa Vihmaa taisi vaivata jäykkyys, mutta seuraavissa esityksissä meni jo paljon paremmin. Ylhäiseltä ja jopa jylhältä hänen kreivinsä näyttikin, eikä laulamisessakaan ollut mitään valitettavaa. Mutta tuodakseni kanssabloggaajieni lähes yksimieliseen mielipiteeseen vaihtelua, minua vakuutti enemmän Jonas Saari kreivinä näkemieni esitysten perusteella. Aiemmin olin Saaren nähnyt Javertin roolissa Tampereen teatterissa, joten olin luonnollisesti innoissani nähdessäni hänet kreivin roolissa. Saaren kreivi oli manipuloiva, eikä näyttänyt tarkoitusperiään ennen kuin kaikki oli Sarah’n kannalta liian myöhäistä. Saaren ääni oli myös vahvempi, vaikka kaipaankin kreiviini hiukan enemmän särmää. En kuitenkaan iske suosikkini leimaa kummallekaan kreiville, luotan että kumpikin kasvaa roolissaan ennen kuin pääsen uudestaan Peacockin katsomoon.

Sarah.

Alkuperäiselle elokuvalle uskollisen ulkomuodon saanut Sarah oli ensi-illassa Raili Raitala. Raitala esitti roolia jo Seinäjoella 2011–2012. Hän on edelleen ääneltään täydellinen Sarah, jota kreivin kutsu pimeyteen houkuttaa. Anna Victoria Eriksson oli Sarah’n roolissa kenties hieman itsenäisempi, mutta sopivasti naiivi. Erikssonin ääni ei häviä Raitalalle millään asteikolla. Kummankin esiintymistä oli ilo katsoa. Helsingissä on parhaat ihmiset Sarah’n roolissa!

Alfred (Petrus Kähkönen) yllättää Sarah'n (Raili Raitala) kylvyssä.

Alfred.

Ihan ensimmäiseksi sanon, että Alfred on lempihahmoni musikaalissa. Minulla oli odotuksia hahmon suhteen, mutta minut lyötiin silti ällikällä. Varsinkin ensi-illassa Petrus Kähkönen onnistui ylittämään kaikki odotukset. Alfredin kasvutarina nuoresta ja pelokkaasta pojasta mieheksi on minulle yksi musikaalin avainelementtejä. Kähkönen sai myös ensi-illan pisimmät aplodit Sarah’lle-soolonsa jälkeen. Ja ihan syystä. Kähkönen on kuin luotu rooliinsa. Miiko Toiviainen on hänkin hyvä Alfredina, mutta tuntui jäävän Kähkösen varjoon ensi-illan jälkeen. Toiviaisen Alfred toimi kuitenkin loistavasti Tuukka Leppäsen Abronsiuksen aisaparina.

Professori Abronsius.

Esityksen parhaiden vitsien palkinto menee ehdottomasti Antti Timoselle ja Tuukka Leppäselle professorina. Erityisesti jälkimmäisen heitto H.C. Andersenista sai minut nauramaan vielä esityksen jälkeenkin. Kumpikin näyttää nauttivan roolista ja esiintymisestä täysin rinnoin ja sitä on hienoa katsoa. Kummallakin on hyvä suhde Alfrediinsa. Nautin myös suuresti siitä, miten professori rikkoi neljättä seinää. Yleensä tämä ärsyttää, mutta sateenvarjon kanssa miekkailevalle ja polvista tutisevalle professorille tämä sopi hyvin. Hatunnosto molemmille myös tanssiliikkeistä loppukohtauksessa.

Samuel Harjanne Herbert von Krolockina.

Herbert.

Nähtyäni ensimmäiset kuvat Herbertistä, en voinut kuin ihmetellä. Lavalla ratkaisut kuitenkin toimivat ja Samuel Harjanteen ääni sopii rooliin hyvin. Teatterille ensi-illasta videota tehnyt haastattelija kysyi minulta väliajalla, mikä oli eniten jäänyt mieleen. Ei sitä saanut muuta sanottua kuin Herbert, sen verran näyttävä oli ensiesiintyminen ensimmäisen näytöksen lopussa. Ansaitut väliaplodit niistä viitan heilutuksista. Onnekseni selitykseni leikattiin pois, mutta ihastus Herbertiin pysyy.

Chagal.

Ensi-illan heikoin lenkki oli Risto Kaskilahti majatalon isäntä Chagalina. Yliyrittäminen ja vitsien alleviivaaminen veivät voimaa muilta hahmoilta ja paljon paremmilta letkautuksilta. Toisessa miehityksessä Kari Mattila hoiti tehtävänsä paljon paremmin. Laulu sujui hyvin ja vitsit eivät ärsyttäneet puoliksikaan yhtä paljon. Koko esitys sujui jouhevammin eri Chagalin kanssa. Tosin hahmo on silti tämän tuotannon heikkous.

Rebecca.

Chagalin vaimo Rebecca jää tässä tuotannossa sivuun. Leenamari Unho, joka esittää roolia ainakin tällä hetkellä molemmissa miehityksissä, laulaa ja näyttelee hyvin, mutta jää kovin helposti unohdettavaksi hahmoksi. Sääli, sillä hahmosta voisi saada paljon enemmänkin irti.

Sanna Majuri Magdana ja Kari Mattila Chagalina.

Magda.

Magda on rooli, joka vaatii paljon selkärankaa. Laura Alajääski ja Sanna Majuri hoitavat työnsä mallikkaasti ja laulavat roolin upeasti. Minusta Majurilla oli kuitenkin enemmän kaivattua selkärankaa roolissa, jossa Chagalin hyväksikäyttämä piikatyttö siirtyy vampyyrien maailmaan. Magdan ja Herbertin välille vaikutti muodostuvan ystävyys, joka helpotti Magdan tarinan ongelmallisuutta.

Vampyyrit tanssivat Alfredin unissakin.

Tuotannossa on monta tasoa. Ensi-illan jälkeen odotin seuraavaa esitystä kuin kuuta nousevaa, koska en saanut musikaalista tarpeekseni. Ihana nähdä miten esitys tekee pilkkaa monelle muulle musikaalille (mm. urkuja soitetaan kuin Oopperan kummituksessa, Ikuisuus-numeron tanssikuviot olivat kuin Cats-musikaalista). Joku väitti nelisen vuotta sitten, että minun mielipiteeni musikaalista voi päätellä siitä miten paljon itken. Vampyyrien tanssissakin on yksi kohtaus, jolle itken joka kerta, mutta tämä on hyvänmielen musikaali. Jos vampyyrit janoavat verta, minä janoan lisää lippuja tähän spektaakkeliin. Lisää nahkaa ja glitteriä! Lisää rokkaavia vampyyreita!

Onneksi minulla on tosiaan vielä kolme kutsua keskiyön juhliin. Voi kuitenkin olla, että palaan vielä useamman kerran tanssimaan vampyyrien kanssa.

Ja lopuksi pakko kiittää vielä Sami Paasilaa ”wolverine-vampyyrina”. Kiitos kun purit! Fanin oli hyvä lähteä pitkälle kotimatkalle sen jälkeen.

Lämpimästi suosittelen lukemaan vähintään Siirin, Lauran, Katrin ja Tallen bloggaukset esityksestä!

Kuvat © Mirka Kleemola/Helsingin kaupunginteatteri