Tampereen Teatteri
Rinna Paatso, Sami Hintsanen, Jussi-Pekka Parviainen, Martti Manninen, Risto Korhonen, Saara Lehtonen, Elina Rintala ja ensemble
Veriveljet on musikaali, josta olen kuullu laajan skaalan mielipiteitä. Osa pitää siitä paljon, osa taasen ei. Odotukseni eivät olleet järin korkealla, mutta olin valmis yllättymään positiivisesti. Tämä oli ensimmäinen kertani Tampereen teatterissa ja odotin mielenkiinnolla näkeväni salin, jossa tulisin viettämään paljon aikaa ensi vuoden syksynä, kiitos Les Misérablesin.
Takaisin Veriveljiin. Musikaalin on kirjoittanut Willy Russell alunpeirn koulunäytelmäksi, josta hän muokkasi myöhemmin täysipitkän musikaalin. Ensi-ilta oli 1983 Liverpoolissa, josta se siirtyi Lontooseen. Uusinta ensi-ilta esityksestä oli 1988 ja se on pyörinyt siitä asti Lontoossa, kunnes tänä syksynä on sen vuoro sulkeutua.
Tarina kertoo rouva Johnstonesta, yksinhuoltajaäidistä, jolla on monta lasta ruokittavanaan. Kun hän saa kuulla odottavansa kaksosia, hän lupautuu antamaan toisen lapsistaan työnantajalleen, rouva Lyonsille kasvatettavaksi. Kaksospojat kasvavat erillään tietämättä olevansa veljeksiä, kunnes kohtaavat ensimmäisen kerran lapsina. Heistä tulee parhaat ystävät, joiden side kestää läpi elämän. Toinen kasvaa köyhyydessä, toinen rikkaamman perheen ainoana poikana. Lopulta on aika tasata tilit.
Saliin astuessa ensimmäisenä huomion kiinnitti lavastus. Se oli upea. Lavastuksen toimivuus on tärkeää esityksen kannalta, Veriveljissä lavastus toi mielenkiintoisen sävyn koko esitykseen. Puvustus toimi hyvin ja aikakauden näki hyvin.
Kaasti on pieni, mutta energiaa on enemmän kuin joissain isomman skaalan produktioissa, jotka olen nähnyt. Energia oli käsinkosketeltavaa, sääli ettei kaikkialla koe samanlaista. "Olemme sulautuneet hyvin yhteen, meistä on tullut tiivis porukka", kertoo Elina Rintala käsiohjelmassa. Ja sen näki. Kaastissa ei ollut heikkoja lenkkejä kun puhutaan näyttelemistaidoista.
Rinna Paatso tekee upean roolin rouva Johnstonena. Yksinhuoltajaäiti, joka kantaa jatkuvasti mukanaan syyllisyyttä toisen kaksosen luovuttamisesta toisen huomaan, on tarinan keskiössä. Paatson ääni on tummasävyinen ja sopii hyvin rooliin.
Elina Rintala tekee loistavaa roolityötä rouva Lyonsina, jonka hermot pettävät. Vaikka näyttelijäntaidot ovatkin loistavia, samaa ei voi sanoa äänestä, joka kuulosti hieman nasaalilta. Toisaalta Rintalalla ei ole kovin montaa sooloa, joten näyttelijäntyö kompensoi ääntä.
En ole koskaan ollut Sami Hintsasen fani, mutta olen nähnyt herran nyt kahdesti parin viikon sisään. Ensin Jesus Christ Superstarissa ja nyt Veriveljissä kertojana. Hahmona kertoja on vaikeaselkoinen. Hintsasen kertoja loi uhkaa jo pienillä äänenpainon muutoksilla ja olemuksellaan. Samalla ensimmäisen näytöksen lopulla jammailu toi humoristisenkin sävyn muuten tummasävyiseen hahmoon. Hintsasen ääni on upea, mutta välillä mietin olisiko kertoja voinut tehdä muutakin kuin seistä paikallaan.
Jussi-Pekka Parviainen ja Martti Manninen ovat nimiä, jotka merkitsen korvan taakse tulevaisuutta varten. Molemmat olivat loistavia kaksospoikina Mickeynä ja Eddienä. Kummallakin on hieno lauluääni, mutta Mannisen avatessa suunsa lauluun, ilmeeni taisi olla näkemisen arvoinen. Herran jestas mikä ääni! Näistä kahdesta näyttelijästä kuullaan vielä.
Ensemble toimi loistavasti yhteen ja ääni oli voimakas. Risto Korhonen on komedian mestari, hyvin pienet asiat tekivät hänen suorituksestaan Sammyna unohtumattoman.
Veriveljien ongelma ilmenee kunnolla vasta toisessa näytöksessä. Väliajalla sanoin seuralaiselleni: "Yleensä toinen näytös on huonompi kuin ensimmäinen." Olin vähän liiankin oikeassa. Ensimmäinen näytös loi ehjän kokonaisuuden, joka toimi hyvin. Toinen näytös tuntui harppovan liikaa, eikä se muodostanut yhtä hyvää kokonaisuutta. Loppu tuntui tulevan puskan takaa ja hahmojen kokema kehitys aiheutti isoja aukkoja tarinaan.
Henkilökohtainen mielipiteeni on, ettei Jukka Virtasen tekstejä tulisi käyttää läheskään niin paljon kuin jo nyt. Veriveljien kohdalla laulujen käännökset olivat jopa kohtuullisnen hyviä Virtasen kääntämien musikaaliliberttojen saralla, mutta kaikesta huolimatta paikoittain olisin toivonut kuulevani vähemmän slangisanastoa ja paremmin rimmaavia kohtia.
Jos et keksi muuta syytä käydä katsomassa tätä esitystä, mene loistavien esiintyjien takia ja yhteiskunnallisen sanoman, joka musikaalilla on antaa. Yhteiskunnallinen epätasa-arvo on aihe, josta on kerrottu monta kertaa. Veriveljet tarjoaa yhdenlaisen näkökulman tähän ongelmaan.
Kuvat: Harri Hinkka, Tampereen teatteri
tampereenteatteri.fi
Jos miettii musikaaleja, joissa kakkosnäytös on ekaa parempi, Vampyyrien tanssi on ainoa joka tulee mieleen... (No jaa, ehkä tietyin varauksin Kesäyön hymyilyä?) Harmi sinänsä, olishan se kivempaa, jos aina olis kunnolla mitä väliajalla odottaa... :P
ReplyDeleteSaas kattoa, jos saan aikaiseksi venyttyä Tampereelle tämän takia... No, kevääseen asti aikaa, en ota paniikkia!
Tanssi rikkoo kaavan, jee! :D
DeleteKerro jos menet, raahaudun mukaan, kyllä tästä nyt sen verran tykkäsi että voisi toisne kerran katsoa (edes ekan näytöksen vuoksi. Ja hervottomien naurujen)
Minä pidän itse asiassa useimmiten enemmän kakkosnäytöksistä, ja harvemmin ainakaan tunnelma on laskenut väliajan jälkeen. Presgurvicin Romeo&Julia on niitä harvoja musikaaleja, joissa mielenkiintoni todella lopahtaa, koska kiinnostavimmat hahmot kuolevat tokan näytöksen alussa ja siitä eteenpäin homma on vain pääpariin keskittyvää. :P Vampyyrit on sitten ihan oma juttunsa, se vain lisää höyryä mitä pidemmälle etenee.
ReplyDeleteTuntuu että usein on huomattavasti helpompi pohjustaa ja aloitella tarinaa kuin saattaa se loppuun tyylikkäästi. Kunzen musikaaleissa yleisesti on aika hyvin hoidettu tuo tarinankerrontapuoli, mutta esmes Ruotsin Chess kehittelee tarinaa hyvin ykkösnäytöksessä ja käyttää sitten kakkosnäytöksen siihen, että hahmot rypevät tunteissaan ja avautuvat toisilleen ankeasta lapsuudestaan.
Mitä Veriveljiin tulee, kävin avoimissa harjoituksissa ja niissä oli ihan hauskaa (voi veljet, te olette loistavia), mutta jokin koukuttava efekti siitä ehkä silti jää puuttumaan. Yritän käydä nyt syksyllä katsomassa varsinaisen esityksen, lähinnä koska haluan nähdä Mickeyn, Eddien ja Sammyn ja tietää, miten kertojan hahmo toimii.
Vampyyrit taitavat olla oma juttunsa monessakin asiassa. :D
DeleteVeriveljet olikin hauska ja näytteliät erinomaisia, mutta toinen näytös menetti koukuttavan otteen, joka oli minusta paremmin mukana ensimmäisessä nyätöksessä. Kyllä tämä nyt ainakin kerran kannattaa katsastaa.
(pyydän anteeksi myöhäistä vastausta, ei ole edes huonoja tekosyitä, ellei saamattomuutta lasketa)