Monday, August 29, 2016

Suuri kirkas maailma oottaa

Shrek, Helsingin kaupunginteatteri


27.8.2016, iltanäytös


Jon-Jon Geitel, Laura Alajääski, Matti Leino, Antti Timonen, Raili Raitala, Ronny Isaksson, Sara Vihma, Elina Kanerva + ensemble                                



Minun historiani Shrekin kanssa alkoi 2001, kun ensimmäinen elokuva ilmestyi. Isäni kuskasi minut ja siskoni katsomaan elokuvaa paikalliseen elokuvateatteriin, kun jopa hänen omat työkaverina olivat elokuvaa suositelleet. Saavuimme viime tipassa paikalle ja edessä istui pitkiä ihmisiä, joiden takaa 6-vuotias minä joutui kurkistelemaan elokuvaa. Tämän jälkeen olen nähnyt elokuvan kenties liiankin monta kertaa vanhalta kunnon VHS-kasetilta. Kaikki jatko-osat olen myös nähnyt, ne sentään hankittiin DVD:llä. Näen elokuvan ja tarinan ongelmat näin vanhempana selvästi, mutta minulle Shrek tarkoittaa nostalgiaa.

Tai tarkoitti kunnes internet täyttyi Shrek-meemeillä. Ja kunnes näin ensimmäisen kerran Shrek-musikaalin. Broadwayn versio taltioitiin 2013. En käynyt Jyväskylän versiota katsomassa, mutta tuon Broadway-taltioinnin katsoin alkuvuodesta 2016. En pitänyt esityksestä. En missään mielessä. Muutamalla vitsille nauroin, mutta siihen se sitten jäikin. Mieleen jäi lähinnä lievästi vastenmielinen olo.

Saavuin siis skeptisin mielin Peacockiin, joka oli tullut tutuksi viime keväänä Vampyyrien tanssin kanssa. Istuin kovalle penkille paikassa, jonka yhdistin pureviin vampyyreihin. Sali oli koristeltu auringonkukin ja nauhoin. Saliin tullessa astui heti musikaalin maailmaan.



Shrek kertoo vihreästä jätistä (Jon-Jon Geitel), joka asuu yksin suollaan. Parempi olla yksin, kukapa nyt haisevaa tyhmää jättiä huolisi muutenkaan. Lordi Farquaad (Antti Timonen) karkottaa valtakunnastaan Dulocista satuolennot ja siirtää heidät juurikin Shrekin suolle. Jätti ei tästä pidä, vaan lähtee kohtaamaan Farquaadin saadakseen oman rauhansa takaisin. Matkalle mukaan lähtee lörpöttävä Aasi (Matti Leino). Saadakseen suonsa takaisin Shrekin täytyy pelastaa prinsessa Fiona (Laura Alajääski), jonka Farquaad haluaa naida. Satuhahmot nousevat kapinaan Farquaadia vastaan ja heiluttelevat lippuaan ylpeänä. Sadun ainekset kasassa.

Jon-Jon Geitel ei ole erityisen pelottava jätti. Eikä edes vihainen. Geitelin Shrek tuntui olevan salaa nössö. Geitel laulaa kuitenkin hienosti, vaikka hahmosta tuntui puuttuvan yksityiskohtia, joista pidin elokuvassa. Shrek kun on minulle elämäänsä ja kaikkeen muuhunkin ärsyyntynyt erakko, joka haluaisi ymmärrystä. Ja varmaan vähän halejakin. Olen lapsesta asti yhdistänyt Shrekin omaan isääni, joten täysin isästäni poikkeava hahmo lavalla ei ollut sitä mitä olisin ehkä toivonut näkeväni.



Laura Alajääski sen sijaan oli loistava Fiona. Vuosien odotus tornissa on koulinut prinsessaa. Kun asiat eivät menekään niin kuin olisi toivonut, Fiona ottaa ohjat omiin käsiin ja pistää hösseliksi. Alajääski laulaa mielettömän hyvin ja näyttelee hieman epätavallista prinsessaa upeasti.

Vaikka pääpari onkin hieno, show'n varastaa Matti Leino Aasina. Leino revittelee lavalla, heittää parhaat vitsit ja imitoi Jorma Uotista törkeän hyvin. Leino myös laulaa upeasti biisinsä ja vaikuttaa pitävän hauskaa lavalla. Aasissa riitti luonnetta ja Leinossa asennetta! Upeaa työtä!

Eikä Leinon Aasista kauas jää myöskään Antti Timosen Farquaad. Polvillaan roolin esittävä Timonen pitää hauskaa lavalla, taputtaa innostuneesti ja näyttää pahiksen psykopaattisen puolen hienosti. Ja Timonen laulaa yhtä hienosti kuin aina. Tätä roolityötä oli ilo seurata.



Erityiset maininnat taitaville lapsinäyttelijöille. Hienosti lauloivat, ja varsinkin Sara Vihma oli ilahduttava pienenä Fionana. Eniten rakastuin kuitenkin Lohikäärmeeseen (Raili Raitala). Nukettajat saivat nuken eloon lavalla ja Raitalan ääni oli illan upein. Ja se puku lopussa! Vau. Vau. Vau! Ensemblessä riitti myös voimaa ja heidän joukossaan oli ilahduttavia hahmoja.



Shrekin sanoma on yksinkertainen: "erilaisuus on hieno asia". Shrekin ongelma on kuitenkin siinä, miten tämä sanoma esitetään. Lordi Farquaadia pilkataan samalla tavalla kuin muitakin satuhahmoja, jotka alkavat vastustaa kohteluaan. Samalla esityksessä on mukana myös ajatus siitä, ettet ansaitse rakkautta, ellet ensin rakasta itseäni. Ajatus on minulle vastenmielinen, koska jokainen ansaitsee rakkautta omista ajatuksistaan ja lähtökohdista huolimatta.

Kari Arffman on ohjannut hienon produktion musikaalista, josta en juuri välitä. Tämän musikaalin voima ei ole musiikissa, eikä nyt kauheasti siinä sanomassakaan, vaan näyttelijöissä. Sääli ettei heille kaikille ole jäänyt tilaa kasvattaa hahmojaan. Ehkä tässä seuraa kehitystä esityskauden jatkuessa.



Poistuin lopulta salista hymy huulillani. Minulla oli mukavaa, vaikken Shrekin pieruhuumorista osannut nauttiakaan. Pakkohan tämä on tulla katsomaan uudestaan, että näen pitkänlinjan suosikkini Petrus Kähkösen ja Anna-Maijan Tuokon Shrekin ja Fionan rooleissa.

Kuvat  © Tapio Vanhatalo/HKT

Sain lipun teatterilta ilmaiseksi.

No comments:

Post a Comment