Minä olin koulukiusattu. Sanon tämän heti alkuun, koska tämä teksti on vihainen.
22-vuotiaana koen olevani edelleen nuori. En ehkä enää niin sanottuna nuorisoa, mutta nuori kuitenkin. Mutta joka ikinen kerta, kun näen tiedotteen uudesta nuorille suunnatusta teatterista, jonka aiheena on koulukiusaaminen, tuntuu kuin jokin napsahtaisi päässäni. Minä en halunnut nähdä koulukiusaamiseen painottuvia esityksiä peruskoulussa enkä lukiossa. Enkä juuri nytkään. Omissa arvissa on tarpeeksi kantamista.
Jokaikinen kerta kun näen kiusaamiseen painottuvan esityksen tiedotteen, minusta tuntuu kuin nuoria aliarvioitaisiin. Aivan kuin nuorille ei voisi esittää muunlaista ohjelmistoa. Poikkeuksia on harvassa, joissa teini-ikäisille suunnattu ohjelmisto ei käsittelisi vahvasti kiusaamista. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että pahimpia näistä ovat ne, joissa nuori tekee itsemurhan lavalla ja loppuesitys vellotaan siinä, että "miten se nyt noin teki". Rakkaat teatterit, älkää tehkö tätä koko ajan.
Nuoria ei kiinnosta. Kiusattu ei halua mennä katsomaan vielä teatteriinkin, kuinka kamalaa elämä on, miten omat ongelmat ovat liikaa ja kuolema on ratkaisu. Kiusattuihin sattuu tarpeeksi ilmankin. Teini-iässä ihminen on herkillä muutenkin, nuori ei välttämättä halua nähdä omaa elämäänsä ja sen varjopuolia heijastettuna lavalle, kun vaihtoehtona olisi todellisuuspakoa. Terveisin kokemusta on. Toisaalta myöskään kiusaajat tuskin saavat kauheasti irti vahvasti kiusaamisesta kertovista esityksistä. Ne tuskin saavat heitä tajuamaan omaa käytöstään ja sen mahdollista vaikutusta toisiin.
"Kiusaaminen on mediaseksikästä!" Ei nuoren silmiin. Se sattuu. Se jättää arvet, joita saattaa joutua puimaan vuosia terapiassa. Itse pakenin kiusaamiskokemuksiani musikaaleihin. Todellisuuspakoa parhaimmillaan, realismi saattoi loistaa kaukana poissa, vaikka kosketuspintoja todellisuuteen löytyisikin. Tunteet ovat elämää suurempia. Se antaa omillekin tunteille luvan olla niin isoja, kuin itsestä hyvältä tuntuu. Olen valehtelematta joskus itkenyt Les Misérablesissa Master of the House'lle, joka on varmaan musikaalin iloisin kappale. Eikä se haitannut.
Viimeisen parin päivän aikana on tullut ulos kaksi tiedotetta nuorisomusikaaleista, joiden keskiössä, varsinkin tiedotteiden mukaan, on koulukiusaaminen. Lappeenrannan kaupunginteatterin Suurella näyttämöllä nähtävä Nahkatakkinen tyttö kertoo tiedotteen mukaan Katasta, joka palaa kouluun kiusaamisesta johtuvan masennuksen aiheuttaman sairausloman jälkeen. Svenska Teaternissa esitettävä Nya Tadamin tuotanto Connected taasen kertoo Emmasta, joka kokee uudessa koulussa vahvaa nettikiusaamista. Eikö nuorille keksitä taas mitään muuta esitettävää kuin kiusaamistarinoita?
Connected-musikaalia en tunne, mutta Nahkatakkisen tytön näin aikanaan Vaskivuoren lukiossa. Tiedotteen tuoman koulukiusaamispuolen sijaan olisin itse saattanut painottaa enemmän tarinan muita puolia. Minusta Nahkatakkinen tyttö on ennen kaikkea valoisa musikaali. Valo tunnelin päässä. Tarinan keskiössä on mysteeri, mutta myös ystävyys ja nuoruuden ilot ja surut. Se ei ole yksin tarina koulukiusaamisesta ja sen arvista. Siksi minua harmittaakin niin paljon, kun Lappeenrannan tiedotteessa kiusaaminen tuntuu olevan suuremmassa roolissa kuin esityksen muut puolet.
Totta on se, että nuoret haluavat nähdä asioita, jotka heijastuvat heidän omaan elämäänsä. Mutta tarvitseeko sen aina olla tarina kiusaamisesta ja rikkinäisistä ihmisistä? Eikö näitä ole nähty jo tarpeeksi? Nuorien elämässä on paljon muutakin kuin kiusaamisen eri muodot. Voisiko nuorien elämästä löytää hyviäkin asioita ja tuoda niitä lavalle? Edes joskus.
Nahkatakkisen tytön tiedote.
Connected-musikaalin tiedote.
Wednesday, May 10, 2017
Tuesday, January 31, 2017
Glad to be gay!
Tom of Finland -musikaali, Turun kaupunginteatteri
27.1.2017, ensi-ilta
Olli Rahkonen, Anna Victoria Eriksson, Jukka Nylund, Mika Kujala, Ville Erola, Jonas Furrer, Marika Huomolin, Minna Hämäläinen, Stefan Karlsson, Leo Kirjonen, Ulla Koivuranta, Tuukka Raitala, Petri Rajala, Kimmo Rasila, Riitta Salminen, Jonas Saari, Aleksi Seppänen, Clyde Van Loij, Tuure Boelius, Lilian Salmi
Kaikki tietävät Tom of Finlandin. Tai ainakin hänen piirroksensa. Viime vuosina Tom on nostanut päätään lakanoissa, kahvipaketeissa ja postimerkeissä. Turun kaupunginteatteri otti Tomin osaksi Suomi100-ohjelmistoa. Eikä pelkästään Tomia ja tämän tuhmia kuvia, vaan Touko Laaksosen.
Musikaali kertoo elämänkerrallisesti tarinan Touko Laaksosen elämästä alkaen lapsuudesta ja päättyen kuolemaan. Laaksosen elämästä käydään läpi niin sota-ajat kuin maailmanvalloitus kuvien avulla. Samalla nähdään homokulttuurin muutokset vuosien saatossa. Päällimmäisenä jää mieleen ilo omasta seksuaalisuudesta. Siitähän Tomin kuvatkin kertovat.
Olli Rahkonen tekee upean roolin Touko Laaksosena. Rahkosen hiljainen karisma toimii mielettömän hyvin. Rahkosen ei tarvitse tehdä lavalla paljon, eikä tuoda suuria tunteita etualalle, koska tunteet välittyvät muusta lavalla tapahtuvasta. Laaksosen hahmo jääkin välillä varjoon itse esityksessä, mutta Rahkonen tekee silti yhden vakuuttavimmista roolisuorituksista koko esityksessä.
Rahkosen jälkeen varmaan hienoimman roolisuorituksen tekee Mika Kujala Markus Palinina. Kujalan kaappihomo hahmo kuvasi upeasti suomalaisten asenteita seksuaalivähemmistöjä kohtaan. Kielletään ja peitellään omaa itseä, otetaan jyrkät asenteet muita kohtaan, vaikka samalla muiden erilaisuus kiehtoo. Kujala tuo hahmon eri puolet esille upeasti ja laulaa, kuten aina, lähes jumalaisen hyvin. Kutsuin Kujalaa Rock of Ages -arvostelussani kansallisaarteeksi ja toistan väitteeni.
Hienoa työtä tekevät myös Anna Victoria Eriksson Laaksosen siskona Kaijana ja Jukka Nylund Laaksosen elämänkumppanina Velinä. Kumpikin laulaa hienosti. Kummankin hahmo jää vähän syrjään, eikä ohjaus saa kummastakaan suurempaa otetta, mutta sekä Eriksson että Nylund tekevät minkä voivat ohuiksi jäävillä hahmoillaan. Tosin Erikssonin soolo toisessa näytöksessä on yksi upeimpia kappaleita koko musikaalissa.
Ensemble on pieni, mutte tehokas. Ohjaaja-koreografi Reija Wäre on saanut lavalle upeita tanssikohtauksia, joissa koko näyttelijäkaarti pääsee loistamaan. Eniten mieleen jäivät ensimmäisestä näytöksestä Pimennetyn kaupungin tango ja tukkikohtaus, joista jälkimmäinen palasi ihan uniini. Välillä esitystä katsoessa jäin kuitenkin miettimään, olisiko esitys kuulunut isommalle lavalle Logomo-teatterin sijaan ja olisiko ensemblen pitänyt olla isompi.
Jussi Vahvaselkä ja Jori Sjöroos ovat tehneet upean musiikin esitykseen. Etukäteen julkaistu Glad to be gay soi esityksen lopuksi, vaikka samaa teemaa kuultin aiemminkin. Musiikki on hyvin musikaaleille tyypillistä ja kuljetti tarinaa eteenpäin. Vahvaselkä ja Sjöroos ovat muodostaneet hienon parin, jonka musiikki kannattelee esitystä.
Tuomas Parkkisen libretto on älykäs. Tekstissä on paljon asiaa. Välillä tuntui, että asiaa tuli lyhyessä ajassa vähän liikaakin, jolloin tekstin nerokkuus saattoi mennä paikoitellen ohi. Onneksi esityksessä oli tekstitys, joka auttoi pysymään kärryillä silloinkin, kun kaikesta ei saanut selvää.
Tom of Finland ei ole kuitenkaan täydellinen ja ongelmaton musikaali. Laaksosen hahmo jää pitkälti ilman kritiikkiä. Ja vaikka paljasta pintaa nähdään, tuntuu ettei esitys ollut yhtä ronski ja seksikäs, kuin se olisi voinut olla. Wäreen ohjauksesta puuttui munaa, jolla esitystä mainostettiin. Koreografia oli kuitenkin loistava. Tuomas Lampisen puvustus oli onnistunut. Nahkaa oli sopivasti, mutta samalla muodin eri vuosikymmeniä käytiin onnistuneesti läpi.
Päällimmäisenä Tom of Finlandista jäi mieleen ilo. Ollaan iloisia siitä mitä ollaan. Otetaan muut vastaan sellaisina kuin he ovat. Pidetään hauskaa! Vertasin musikaalia twitterissä seksuaaliseen heräämiseen. Sitä se tavallaan olikin. Teos toimii, ei kenties koko ajan täydellisesti, mutta hyvin hyvin. Kiitokseni koko työryhmälle, joka on saanut esityksen kasaan. Tehtäisiinpä Suomessa useammin tällaisia uusia musikaaleja jatkuvien jukebox-musikaalien sijaan. Koska Tom of Finland on vähintäänkin osoittanut, että meillä riittää osaavaa väkeä!
Kuvat: Otto-Ville Väätäinen/TKT
Kiitokset Turun kaupunginteatterille ilmaisesta lipusta!
27.1.2017, ensi-ilta
Olli Rahkonen, Anna Victoria Eriksson, Jukka Nylund, Mika Kujala, Ville Erola, Jonas Furrer, Marika Huomolin, Minna Hämäläinen, Stefan Karlsson, Leo Kirjonen, Ulla Koivuranta, Tuukka Raitala, Petri Rajala, Kimmo Rasila, Riitta Salminen, Jonas Saari, Aleksi Seppänen, Clyde Van Loij, Tuure Boelius, Lilian Salmi
Kaikki tietävät Tom of Finlandin. Tai ainakin hänen piirroksensa. Viime vuosina Tom on nostanut päätään lakanoissa, kahvipaketeissa ja postimerkeissä. Turun kaupunginteatteri otti Tomin osaksi Suomi100-ohjelmistoa. Eikä pelkästään Tomia ja tämän tuhmia kuvia, vaan Touko Laaksosen.
Musikaali kertoo elämänkerrallisesti tarinan Touko Laaksosen elämästä alkaen lapsuudesta ja päättyen kuolemaan. Laaksosen elämästä käydään läpi niin sota-ajat kuin maailmanvalloitus kuvien avulla. Samalla nähdään homokulttuurin muutokset vuosien saatossa. Päällimmäisenä jää mieleen ilo omasta seksuaalisuudesta. Siitähän Tomin kuvatkin kertovat.
Olli Rahkonen tekee upean roolin Touko Laaksosena. Rahkosen hiljainen karisma toimii mielettömän hyvin. Rahkosen ei tarvitse tehdä lavalla paljon, eikä tuoda suuria tunteita etualalle, koska tunteet välittyvät muusta lavalla tapahtuvasta. Laaksosen hahmo jääkin välillä varjoon itse esityksessä, mutta Rahkonen tekee silti yhden vakuuttavimmista roolisuorituksista koko esityksessä.
Rahkosen jälkeen varmaan hienoimman roolisuorituksen tekee Mika Kujala Markus Palinina. Kujalan kaappihomo hahmo kuvasi upeasti suomalaisten asenteita seksuaalivähemmistöjä kohtaan. Kielletään ja peitellään omaa itseä, otetaan jyrkät asenteet muita kohtaan, vaikka samalla muiden erilaisuus kiehtoo. Kujala tuo hahmon eri puolet esille upeasti ja laulaa, kuten aina, lähes jumalaisen hyvin. Kutsuin Kujalaa Rock of Ages -arvostelussani kansallisaarteeksi ja toistan väitteeni.
Hienoa työtä tekevät myös Anna Victoria Eriksson Laaksosen siskona Kaijana ja Jukka Nylund Laaksosen elämänkumppanina Velinä. Kumpikin laulaa hienosti. Kummankin hahmo jää vähän syrjään, eikä ohjaus saa kummastakaan suurempaa otetta, mutta sekä Eriksson että Nylund tekevät minkä voivat ohuiksi jäävillä hahmoillaan. Tosin Erikssonin soolo toisessa näytöksessä on yksi upeimpia kappaleita koko musikaalissa.
Ensemble on pieni, mutte tehokas. Ohjaaja-koreografi Reija Wäre on saanut lavalle upeita tanssikohtauksia, joissa koko näyttelijäkaarti pääsee loistamaan. Eniten mieleen jäivät ensimmäisestä näytöksestä Pimennetyn kaupungin tango ja tukkikohtaus, joista jälkimmäinen palasi ihan uniini. Välillä esitystä katsoessa jäin kuitenkin miettimään, olisiko esitys kuulunut isommalle lavalle Logomo-teatterin sijaan ja olisiko ensemblen pitänyt olla isompi.
Jussi Vahvaselkä ja Jori Sjöroos ovat tehneet upean musiikin esitykseen. Etukäteen julkaistu Glad to be gay soi esityksen lopuksi, vaikka samaa teemaa kuultin aiemminkin. Musiikki on hyvin musikaaleille tyypillistä ja kuljetti tarinaa eteenpäin. Vahvaselkä ja Sjöroos ovat muodostaneet hienon parin, jonka musiikki kannattelee esitystä.
Tuomas Parkkisen libretto on älykäs. Tekstissä on paljon asiaa. Välillä tuntui, että asiaa tuli lyhyessä ajassa vähän liikaakin, jolloin tekstin nerokkuus saattoi mennä paikoitellen ohi. Onneksi esityksessä oli tekstitys, joka auttoi pysymään kärryillä silloinkin, kun kaikesta ei saanut selvää.
Tom of Finland ei ole kuitenkaan täydellinen ja ongelmaton musikaali. Laaksosen hahmo jää pitkälti ilman kritiikkiä. Ja vaikka paljasta pintaa nähdään, tuntuu ettei esitys ollut yhtä ronski ja seksikäs, kuin se olisi voinut olla. Wäreen ohjauksesta puuttui munaa, jolla esitystä mainostettiin. Koreografia oli kuitenkin loistava. Tuomas Lampisen puvustus oli onnistunut. Nahkaa oli sopivasti, mutta samalla muodin eri vuosikymmeniä käytiin onnistuneesti läpi.
Päällimmäisenä Tom of Finlandista jäi mieleen ilo. Ollaan iloisia siitä mitä ollaan. Otetaan muut vastaan sellaisina kuin he ovat. Pidetään hauskaa! Vertasin musikaalia twitterissä seksuaaliseen heräämiseen. Sitä se tavallaan olikin. Teos toimii, ei kenties koko ajan täydellisesti, mutta hyvin hyvin. Kiitokseni koko työryhmälle, joka on saanut esityksen kasaan. Tehtäisiinpä Suomessa useammin tällaisia uusia musikaaleja jatkuvien jukebox-musikaalien sijaan. Koska Tom of Finland on vähintäänkin osoittanut, että meillä riittää osaavaa väkeä!
Kuvat: Otto-Ville Väätäinen/TKT
Kiitokset Turun kaupunginteatterille ilmaisesta lipusta!
Friday, January 20, 2017
Don't stop believin'!
Rock of Ages, Turun kaupunginteatteri
25.11.2016
Mikael Saari, Pauliina Saarinen (u/s), Aki Louhela, Mika Kujala, Veeti Kallio, Minna Hämäläinen, Tuukka Raitala, Olli Rahkonen, Petri Rajala, Sofia Arasola, Saara-Elina Partanen, Reetta Korhonen, Kiira Kilpiö
Olen harrastanut aktiivisesti musikaaleja vuodesta 2011. Sitä luulisi tuntevansa jotain genrestä ja tietävänsä mistä pitää. Joskus sitä näkee kuitenkin musikaalin, joka murtaa omat ennakkoluulot. Rock of Ages oli sellainen teos.
Juoni on perinteinen. Poika haluaa rokkitähdeksi, tyttö näyttelijäksi, välille syntyy jännitteitä ja väärinymmärryksiä. Unelmat eivät olekaan helppoja saavuttaa. Tapahtumapaikkana Los Angeles. Paikalla on värikkäitä sivuhenkilöitä. Kasarirokki soi. Jukebox-musikaali!
Turussa Rock of Ages on kuitenkin muuta kuin miltä päälle näyttää. Tarinalla on sydän. Juoni on heppoinen, mutta näyttelijöillä on hauskaa lavalla. He tuovat hahmoihinsa eloa.
Mikael Saari on rokkiurasta unelmoiva Drew. Tämän vastinparina näin Pauliina Saarisen sijaitsemassa Anna Victoria Erikssonia. Kummankin hahmoilla on unelma, jota halutaan lähteä toteuttamaan. Kummallekin tulee ennalta-arvaamattomai esteitä vastaan, mutta tärkeintä on rakkaus. Ja rock 'n roll! Kumpikin lauloi hyvin ja lavalla näytti olevan hauskaa.
Rakkaustarinan vastapainona on tarina viskibaarista, joka uhataan ajaa maan tasalle. Baaria pitävä Dennis Dupree (Mika Kujala) ei halua luopua baarista, jonka saksalaiset isä (Olli Rahkonen) ja poika (Tuukka Raitala) haluavat pois tieltä omien suunnitelmiensa tieltä. Tai ainakin isän suunnitelmien...
Tarinoiden välillä ja välillä niihin osallistuenkin yleisöä kuljettaa kertoja Lonny Barnett (Aki Louhela). Miten loistava kertojahahmo! Tuntui ihan uskottavalta, että Louhela rikkoi neljättä seinää samalla kun oli mukana tarinassa. Myös suhde, joka kehittyi Kujalan ja Louhelan hahmojen välillä tuntui hyvältä. Kornilta ehkä vähän, mutta tämä musikaali ei ota itseään liian tosissaan. Antakaa kannettavan savukoneen, fogmaster viistonnisen, elää! Louhela varastikin show'n hyvin usein lavalla ollessaan. Mika Kujalan voisi mielestäni julistaa jo kansallisaarteeksi. Mikä ääni ja mikä karisma!
Kujalan ja Louhelan hahmojen lisäksi lavalla heräsi eloon myös nuori saksalainen nuorukainen, Franz (Tuukka Raitala). Isäänsä kuuliaisesti seurannut Franz joutuu tarinan myötä kyseenalaistamaan itseään. Raitala tanssii ja laulaa upeasti. Heittäytyminen rooliin oli ihailtavaa ja hahmosta tuli helposti suloisin ja sympaattisin esityksessä. Suklaa ei ole tämän hahmon jälkeen entisensä!
Itsensä löytäminen on yleinen teema, eikä pelkästään musikaalimaailmassa. Rock of Ages osasi kuitenkin olla ottamatta itseään liian vakavasti, vitsailla omalle korniudelleen ja antaa samalla ajateltavaa yleisölle. Annetaan rokin soida ja hyvän mielen ja asenteen voittaa!
Kuvat © Otto-Ville Väätäinen/TKT
Kiitos Turun kaupunginteatterille bloggarilipusta!
25.11.2016
Mikael Saari, Pauliina Saarinen (u/s), Aki Louhela, Mika Kujala, Veeti Kallio, Minna Hämäläinen, Tuukka Raitala, Olli Rahkonen, Petri Rajala, Sofia Arasola, Saara-Elina Partanen, Reetta Korhonen, Kiira Kilpiö
Olen harrastanut aktiivisesti musikaaleja vuodesta 2011. Sitä luulisi tuntevansa jotain genrestä ja tietävänsä mistä pitää. Joskus sitä näkee kuitenkin musikaalin, joka murtaa omat ennakkoluulot. Rock of Ages oli sellainen teos.
Juoni on perinteinen. Poika haluaa rokkitähdeksi, tyttö näyttelijäksi, välille syntyy jännitteitä ja väärinymmärryksiä. Unelmat eivät olekaan helppoja saavuttaa. Tapahtumapaikkana Los Angeles. Paikalla on värikkäitä sivuhenkilöitä. Kasarirokki soi. Jukebox-musikaali!
Turussa Rock of Ages on kuitenkin muuta kuin miltä päälle näyttää. Tarinalla on sydän. Juoni on heppoinen, mutta näyttelijöillä on hauskaa lavalla. He tuovat hahmoihinsa eloa.
Mikael Saari on rokkiurasta unelmoiva Drew. Tämän vastinparina näin Pauliina Saarisen sijaitsemassa Anna Victoria Erikssonia. Kummankin hahmoilla on unelma, jota halutaan lähteä toteuttamaan. Kummallekin tulee ennalta-arvaamattomai esteitä vastaan, mutta tärkeintä on rakkaus. Ja rock 'n roll! Kumpikin lauloi hyvin ja lavalla näytti olevan hauskaa.
Rakkaustarinan vastapainona on tarina viskibaarista, joka uhataan ajaa maan tasalle. Baaria pitävä Dennis Dupree (Mika Kujala) ei halua luopua baarista, jonka saksalaiset isä (Olli Rahkonen) ja poika (Tuukka Raitala) haluavat pois tieltä omien suunnitelmiensa tieltä. Tai ainakin isän suunnitelmien...
Tarinoiden välillä ja välillä niihin osallistuenkin yleisöä kuljettaa kertoja Lonny Barnett (Aki Louhela). Miten loistava kertojahahmo! Tuntui ihan uskottavalta, että Louhela rikkoi neljättä seinää samalla kun oli mukana tarinassa. Myös suhde, joka kehittyi Kujalan ja Louhelan hahmojen välillä tuntui hyvältä. Kornilta ehkä vähän, mutta tämä musikaali ei ota itseään liian tosissaan. Antakaa kannettavan savukoneen, fogmaster viistonnisen, elää! Louhela varastikin show'n hyvin usein lavalla ollessaan. Mika Kujalan voisi mielestäni julistaa jo kansallisaarteeksi. Mikä ääni ja mikä karisma!
Kujalan ja Louhelan hahmojen lisäksi lavalla heräsi eloon myös nuori saksalainen nuorukainen, Franz (Tuukka Raitala). Isäänsä kuuliaisesti seurannut Franz joutuu tarinan myötä kyseenalaistamaan itseään. Raitala tanssii ja laulaa upeasti. Heittäytyminen rooliin oli ihailtavaa ja hahmosta tuli helposti suloisin ja sympaattisin esityksessä. Suklaa ei ole tämän hahmon jälkeen entisensä!
Itsensä löytäminen on yleinen teema, eikä pelkästään musikaalimaailmassa. Rock of Ages osasi kuitenkin olla ottamatta itseään liian vakavasti, vitsailla omalle korniudelleen ja antaa samalla ajateltavaa yleisölle. Annetaan rokin soida ja hyvän mielen ja asenteen voittaa!
Kuvat © Otto-Ville Väätäinen/TKT
Kiitos Turun kaupunginteatterille bloggarilipusta!
Monday, August 29, 2016
Suuri kirkas maailma oottaa
Shrek, Helsingin kaupunginteatteri
Minun historiani Shrekin kanssa alkoi 2001, kun ensimmäinen elokuva ilmestyi. Isäni kuskasi minut ja siskoni katsomaan elokuvaa paikalliseen elokuvateatteriin, kun jopa hänen omat työkaverina olivat elokuvaa suositelleet. Saavuimme viime tipassa paikalle ja edessä istui pitkiä ihmisiä, joiden takaa 6-vuotias minä joutui kurkistelemaan elokuvaa. Tämän jälkeen olen nähnyt elokuvan kenties liiankin monta kertaa vanhalta kunnon VHS-kasetilta. Kaikki jatko-osat olen myös nähnyt, ne sentään hankittiin DVD:llä. Näen elokuvan ja tarinan ongelmat näin vanhempana selvästi, mutta minulle Shrek tarkoittaa nostalgiaa.
Tai tarkoitti kunnes internet täyttyi Shrek-meemeillä. Ja kunnes näin ensimmäisen kerran Shrek-musikaalin. Broadwayn versio taltioitiin 2013. En käynyt Jyväskylän versiota katsomassa, mutta tuon Broadway-taltioinnin katsoin alkuvuodesta 2016. En pitänyt esityksestä. En missään mielessä. Muutamalla vitsille nauroin, mutta siihen se sitten jäikin. Mieleen jäi lähinnä lievästi vastenmielinen olo.
Saavuin siis skeptisin mielin Peacockiin, joka oli tullut tutuksi viime keväänä Vampyyrien tanssin kanssa. Istuin kovalle penkille paikassa, jonka yhdistin pureviin vampyyreihin. Sali oli koristeltu auringonkukin ja nauhoin. Saliin tullessa astui heti musikaalin maailmaan.
Shrek kertoo vihreästä jätistä (Jon-Jon Geitel), joka asuu yksin suollaan. Parempi olla yksin, kukapa nyt haisevaa tyhmää jättiä huolisi muutenkaan. Lordi Farquaad (Antti Timonen) karkottaa valtakunnastaan Dulocista satuolennot ja siirtää heidät juurikin Shrekin suolle. Jätti ei tästä pidä, vaan lähtee kohtaamaan Farquaadin saadakseen oman rauhansa takaisin. Matkalle mukaan lähtee lörpöttävä Aasi (Matti Leino). Saadakseen suonsa takaisin Shrekin täytyy pelastaa prinsessa Fiona (Laura Alajääski), jonka Farquaad haluaa naida. Satuhahmot nousevat kapinaan Farquaadia vastaan ja heiluttelevat lippuaan ylpeänä. Sadun ainekset kasassa.
Jon-Jon Geitel ei ole erityisen pelottava jätti. Eikä edes vihainen. Geitelin Shrek tuntui olevan salaa nössö. Geitel laulaa kuitenkin hienosti, vaikka hahmosta tuntui puuttuvan yksityiskohtia, joista pidin elokuvassa. Shrek kun on minulle elämäänsä ja kaikkeen muuhunkin ärsyyntynyt erakko, joka haluaisi ymmärrystä. Ja varmaan vähän halejakin. Olen lapsesta asti yhdistänyt Shrekin omaan isääni, joten täysin isästäni poikkeava hahmo lavalla ei ollut sitä mitä olisin ehkä toivonut näkeväni.
Laura Alajääski sen sijaan oli loistava Fiona. Vuosien odotus tornissa on koulinut prinsessaa. Kun asiat eivät menekään niin kuin olisi toivonut, Fiona ottaa ohjat omiin käsiin ja pistää hösseliksi. Alajääski laulaa mielettömän hyvin ja näyttelee hieman epätavallista prinsessaa upeasti.
Vaikka pääpari onkin hieno, show'n varastaa Matti Leino Aasina. Leino revittelee lavalla, heittää parhaat vitsit ja imitoi Jorma Uotista törkeän hyvin. Leino myös laulaa upeasti biisinsä ja vaikuttaa pitävän hauskaa lavalla. Aasissa riitti luonnetta ja Leinossa asennetta! Upeaa työtä!
Eikä Leinon Aasista kauas jää myöskään Antti Timosen Farquaad. Polvillaan roolin esittävä Timonen pitää hauskaa lavalla, taputtaa innostuneesti ja näyttää pahiksen psykopaattisen puolen hienosti. Ja Timonen laulaa yhtä hienosti kuin aina. Tätä roolityötä oli ilo seurata.
Erityiset maininnat taitaville lapsinäyttelijöille. Hienosti lauloivat, ja varsinkin Sara Vihma oli ilahduttava pienenä Fionana. Eniten rakastuin kuitenkin Lohikäärmeeseen (Raili Raitala). Nukettajat saivat nuken eloon lavalla ja Raitalan ääni oli illan upein. Ja se puku lopussa! Vau. Vau. Vau! Ensemblessä riitti myös voimaa ja heidän joukossaan oli ilahduttavia hahmoja.
Shrekin sanoma on yksinkertainen: "erilaisuus on hieno asia". Shrekin ongelma on kuitenkin siinä, miten tämä sanoma esitetään. Lordi Farquaadia pilkataan samalla tavalla kuin muitakin satuhahmoja, jotka alkavat vastustaa kohteluaan. Samalla esityksessä on mukana myös ajatus siitä, ettet ansaitse rakkautta, ellet ensin rakasta itseäni. Ajatus on minulle vastenmielinen, koska jokainen ansaitsee rakkautta omista ajatuksistaan ja lähtökohdista huolimatta.
Kari Arffman on ohjannut hienon produktion musikaalista, josta en juuri välitä. Tämän musikaalin voima ei ole musiikissa, eikä nyt kauheasti siinä sanomassakaan, vaan näyttelijöissä. Sääli ettei heille kaikille ole jäänyt tilaa kasvattaa hahmojaan. Ehkä tässä seuraa kehitystä esityskauden jatkuessa.
Poistuin lopulta salista hymy huulillani. Minulla oli mukavaa, vaikken Shrekin pieruhuumorista osannut nauttiakaan. Pakkohan tämä on tulla katsomaan uudestaan, että näen pitkänlinjan suosikkini Petrus Kähkösen ja Anna-Maijan Tuokon Shrekin ja Fionan rooleissa.
Kuvat © Tapio Vanhatalo/HKT
Sain lipun teatterilta ilmaiseksi.
27.8.2016, iltanäytös
Jon-Jon Geitel, Laura Alajääski, Matti Leino, Antti Timonen, Raili Raitala, Ronny Isaksson, Sara Vihma, Elina Kanerva + ensemble
Minun historiani Shrekin kanssa alkoi 2001, kun ensimmäinen elokuva ilmestyi. Isäni kuskasi minut ja siskoni katsomaan elokuvaa paikalliseen elokuvateatteriin, kun jopa hänen omat työkaverina olivat elokuvaa suositelleet. Saavuimme viime tipassa paikalle ja edessä istui pitkiä ihmisiä, joiden takaa 6-vuotias minä joutui kurkistelemaan elokuvaa. Tämän jälkeen olen nähnyt elokuvan kenties liiankin monta kertaa vanhalta kunnon VHS-kasetilta. Kaikki jatko-osat olen myös nähnyt, ne sentään hankittiin DVD:llä. Näen elokuvan ja tarinan ongelmat näin vanhempana selvästi, mutta minulle Shrek tarkoittaa nostalgiaa.
Tai tarkoitti kunnes internet täyttyi Shrek-meemeillä. Ja kunnes näin ensimmäisen kerran Shrek-musikaalin. Broadwayn versio taltioitiin 2013. En käynyt Jyväskylän versiota katsomassa, mutta tuon Broadway-taltioinnin katsoin alkuvuodesta 2016. En pitänyt esityksestä. En missään mielessä. Muutamalla vitsille nauroin, mutta siihen se sitten jäikin. Mieleen jäi lähinnä lievästi vastenmielinen olo.
Saavuin siis skeptisin mielin Peacockiin, joka oli tullut tutuksi viime keväänä Vampyyrien tanssin kanssa. Istuin kovalle penkille paikassa, jonka yhdistin pureviin vampyyreihin. Sali oli koristeltu auringonkukin ja nauhoin. Saliin tullessa astui heti musikaalin maailmaan.
Shrek kertoo vihreästä jätistä (Jon-Jon Geitel), joka asuu yksin suollaan. Parempi olla yksin, kukapa nyt haisevaa tyhmää jättiä huolisi muutenkaan. Lordi Farquaad (Antti Timonen) karkottaa valtakunnastaan Dulocista satuolennot ja siirtää heidät juurikin Shrekin suolle. Jätti ei tästä pidä, vaan lähtee kohtaamaan Farquaadin saadakseen oman rauhansa takaisin. Matkalle mukaan lähtee lörpöttävä Aasi (Matti Leino). Saadakseen suonsa takaisin Shrekin täytyy pelastaa prinsessa Fiona (Laura Alajääski), jonka Farquaad haluaa naida. Satuhahmot nousevat kapinaan Farquaadia vastaan ja heiluttelevat lippuaan ylpeänä. Sadun ainekset kasassa.
Jon-Jon Geitel ei ole erityisen pelottava jätti. Eikä edes vihainen. Geitelin Shrek tuntui olevan salaa nössö. Geitel laulaa kuitenkin hienosti, vaikka hahmosta tuntui puuttuvan yksityiskohtia, joista pidin elokuvassa. Shrek kun on minulle elämäänsä ja kaikkeen muuhunkin ärsyyntynyt erakko, joka haluaisi ymmärrystä. Ja varmaan vähän halejakin. Olen lapsesta asti yhdistänyt Shrekin omaan isääni, joten täysin isästäni poikkeava hahmo lavalla ei ollut sitä mitä olisin ehkä toivonut näkeväni.
Laura Alajääski sen sijaan oli loistava Fiona. Vuosien odotus tornissa on koulinut prinsessaa. Kun asiat eivät menekään niin kuin olisi toivonut, Fiona ottaa ohjat omiin käsiin ja pistää hösseliksi. Alajääski laulaa mielettömän hyvin ja näyttelee hieman epätavallista prinsessaa upeasti.
Vaikka pääpari onkin hieno, show'n varastaa Matti Leino Aasina. Leino revittelee lavalla, heittää parhaat vitsit ja imitoi Jorma Uotista törkeän hyvin. Leino myös laulaa upeasti biisinsä ja vaikuttaa pitävän hauskaa lavalla. Aasissa riitti luonnetta ja Leinossa asennetta! Upeaa työtä!
Eikä Leinon Aasista kauas jää myöskään Antti Timosen Farquaad. Polvillaan roolin esittävä Timonen pitää hauskaa lavalla, taputtaa innostuneesti ja näyttää pahiksen psykopaattisen puolen hienosti. Ja Timonen laulaa yhtä hienosti kuin aina. Tätä roolityötä oli ilo seurata.
Erityiset maininnat taitaville lapsinäyttelijöille. Hienosti lauloivat, ja varsinkin Sara Vihma oli ilahduttava pienenä Fionana. Eniten rakastuin kuitenkin Lohikäärmeeseen (Raili Raitala). Nukettajat saivat nuken eloon lavalla ja Raitalan ääni oli illan upein. Ja se puku lopussa! Vau. Vau. Vau! Ensemblessä riitti myös voimaa ja heidän joukossaan oli ilahduttavia hahmoja.
Shrekin sanoma on yksinkertainen: "erilaisuus on hieno asia". Shrekin ongelma on kuitenkin siinä, miten tämä sanoma esitetään. Lordi Farquaadia pilkataan samalla tavalla kuin muitakin satuhahmoja, jotka alkavat vastustaa kohteluaan. Samalla esityksessä on mukana myös ajatus siitä, ettet ansaitse rakkautta, ellet ensin rakasta itseäni. Ajatus on minulle vastenmielinen, koska jokainen ansaitsee rakkautta omista ajatuksistaan ja lähtökohdista huolimatta.
Kari Arffman on ohjannut hienon produktion musikaalista, josta en juuri välitä. Tämän musikaalin voima ei ole musiikissa, eikä nyt kauheasti siinä sanomassakaan, vaan näyttelijöissä. Sääli ettei heille kaikille ole jäänyt tilaa kasvattaa hahmojaan. Ehkä tässä seuraa kehitystä esityskauden jatkuessa.
Poistuin lopulta salista hymy huulillani. Minulla oli mukavaa, vaikken Shrekin pieruhuumorista osannut nauttiakaan. Pakkohan tämä on tulla katsomaan uudestaan, että näen pitkänlinjan suosikkini Petrus Kähkösen ja Anna-Maijan Tuokon Shrekin ja Fionan rooleissa.
Kuvat © Tapio Vanhatalo/HKT
Sain lipun teatterilta ilmaiseksi.
Friday, April 29, 2016
Kiitoskirje HKT:n Vampyyrien tanssille
Meinasin kirjoittaa kirjeen ihan käsin, mutta en saanut kerättyä rohkeutta. Joten tämä olkoon sitten julkinen kirje koko Helsingin kaupunginteatterin Vampyyrien tanssille. Olkoon tämä myös viimeinen tähän produktioon liittyvä postaus tässä blogissa.
Näin Vampyyrit Peacockissa 16 kertaa. Minusta taisi tulla näyttelijöillekin tuttu kasvo katsomossa sinisine hiuksineni. Varsinkin sen jälkeen kun siitä tuli yleistä tietoa, että tulin Oulusta asti aina vain uudestaan. Tämä produktio toi minulle energiaa, kun olin väsynyt elämääni. Se voimaannutti minua, kun en muuten jaksanut nousta ylös sängystä. Sain musikaalista voimaa hakeutua hoitoon masennukseni kanssa. Kun viimein pääsin hoitoon, hyppäsin taas öisen bussin kyytiin katsomaan Vampyyreitä. Hoitaja kun käski tehdä jotain, josta tulee hyvä mieli.
Kiitos jokaisesta esityksestä. Kiitos jokaisesta professorin löytämästä kirjasta. Kiitos jokaisesta laulusta. Jokaisesta vitsistä. Jokaisesta valkosipulista. Jokaisesta puremasta (itselle niitä osui viisi). Kiitos jokaisesta vitsistä. Kiitos kun teitte lavalla jotain näin upeaa ja tarjositte fanille jokaisella kerralla jotain uutta. Kiitos jokaisesta vitsistä, jolle saitte minut nauramaan. Onko väärin myös kiittää kyynelistä, joita vuodatin yleisössä?
Kiitos Vampyyrien illoista. Ja kaikista muistakin kerroista, kun joku näyttelijä jäi moikkaamaan esityksen jälkeen. Pienestä sitä tuleekin onnelliseksi. Elämäni parhaita kokemuksia oli päästä tanssimaan Vampyyrien kanssa lavalla. Ja satunnaiset vilkutukset lavalta ilahduttivat minua.
Vampyyrien tanssi muutti minua. Olen rakastanut tätä musikaalia nelisen vuotta, mutta vasta nyt pääsin nauttimaan siitä lavalla täysin rinnoin. Ja olen iloinen, että se oli tämä produktio, joka toi musikaalin takaisin isoksi osaksi elämääni. Teitte tietämättänne niin paljon yhden ihmisen elämälle. Enkä varmaan koskaan voi kiittää tarpeeksi. En varmaan minkään muun esityksen takia olisi raahautunut 600 kilometriä Helsinkiin ja vielä mäkeä ylös Peacockille rasitusmurtumasta kärsineellä jalallani.
Von Krolock Brüder koristaa nyt asuntoni seinää (kiitos Sami Paasila julisteesta!). Kannan varmaan joskus lähitulevaisuudessa Team Gustav -kangaskassia. Keittiöni on täynnä Vampyyrien illoista ylijäänyttä valkosipulia, jolle pitäisi löytää käyttöä (pitäisikö kokeilla soppaa ja pannaria?). Käsiohjelmia hyllyssäni on nyt kolme. Tietokoneella kansiollinen kuvia näyttelijöiden kanssa. Mielessä on muistoja, joista en pysty luopumaan.
Kiitos kaikesta. Oli yön tahto, että sille antauduin. En ehkä turmeltunut, mutta en voinut kyllä vastustaakaan.
- Pieta, se sinihiuksinen, joka tuli Oulusta aina vaan uudestaan.
Ensimmäisen kuvan otti Riikka Kiviaho, loput Niina Markkanen. Kiitos teillekin kaikista yhteisistä Tansseista.
 |
| Minä ja Mikko Vihma, sen jälkeen kun olin nähnyt esityksen 11. kerran |
Näin Vampyyrit Peacockissa 16 kertaa. Minusta taisi tulla näyttelijöillekin tuttu kasvo katsomossa sinisine hiuksineni. Varsinkin sen jälkeen kun siitä tuli yleistä tietoa, että tulin Oulusta asti aina vain uudestaan. Tämä produktio toi minulle energiaa, kun olin väsynyt elämääni. Se voimaannutti minua, kun en muuten jaksanut nousta ylös sängystä. Sain musikaalista voimaa hakeutua hoitoon masennukseni kanssa. Kun viimein pääsin hoitoon, hyppäsin taas öisen bussin kyytiin katsomaan Vampyyreitä. Hoitaja kun käski tehdä jotain, josta tulee hyvä mieli.
 |
| Minä ja Samuel Harjanne Vampyyrien ilta vol 2:ssa. |
Kiitos jokaisesta esityksestä. Kiitos jokaisesta professorin löytämästä kirjasta. Kiitos jokaisesta laulusta. Jokaisesta vitsistä. Jokaisesta valkosipulista. Jokaisesta puremasta (itselle niitä osui viisi). Kiitos jokaisesta vitsistä. Kiitos kun teitte lavalla jotain näin upeaa ja tarjositte fanille jokaisella kerralla jotain uutta. Kiitos jokaisesta vitsistä, jolle saitte minut nauramaan. Onko väärin myös kiittää kyynelistä, joita vuodatin yleisössä?
 |
| Minä ja Anna Victoria Eriksson Vampyyrien ilta vol 2:ssa |
Kiitos Vampyyrien illoista. Ja kaikista muistakin kerroista, kun joku näyttelijä jäi moikkaamaan esityksen jälkeen. Pienestä sitä tuleekin onnelliseksi. Elämäni parhaita kokemuksia oli päästä tanssimaan Vampyyrien kanssa lavalla. Ja satunnaiset vilkutukset lavalta ilahduttivat minua.
 |
| Minä ja Jonas Saari Vampyyrien ilta vol 2:ssa |
Vampyyrien tanssi muutti minua. Olen rakastanut tätä musikaalia nelisen vuotta, mutta vasta nyt pääsin nauttimaan siitä lavalla täysin rinnoin. Ja olen iloinen, että se oli tämä produktio, joka toi musikaalin takaisin isoksi osaksi elämääni. Teitte tietämättänne niin paljon yhden ihmisen elämälle. Enkä varmaan koskaan voi kiittää tarpeeksi. En varmaan minkään muun esityksen takia olisi raahautunut 600 kilometriä Helsinkiin ja vielä mäkeä ylös Peacockille rasitusmurtumasta kärsineellä jalallani.
 |
| Minä ja Miiko Toiviainen |
Von Krolock Brüder koristaa nyt asuntoni seinää (kiitos Sami Paasila julisteesta!). Kannan varmaan joskus lähitulevaisuudessa Team Gustav -kangaskassia. Keittiöni on täynnä Vampyyrien illoista ylijäänyttä valkosipulia, jolle pitäisi löytää käyttöä (pitäisikö kokeilla soppaa ja pannaria?). Käsiohjelmia hyllyssäni on nyt kolme. Tietokoneella kansiollinen kuvia näyttelijöiden kanssa. Mielessä on muistoja, joista en pysty luopumaan.
 |
| Minä ja Petrus Kähkönen viimeisen esityksen jälkeen |
Kiitos kaikesta. Oli yön tahto, että sille antauduin. En ehkä turmeltunut, mutta en voinut kyllä vastustaakaan.
- Pieta, se sinihiuksinen, joka tuli Oulusta aina vaan uudestaan.
Ensimmäisen kuvan otti Riikka Kiviaho, loput Niina Markkanen. Kiitos teillekin kaikista yhteisistä Tansseista.
Saturday, April 9, 2016
Huudetaan ää!
Maisteri Mikä, PahkiSpeksi 2016
Pitkästä aikaa päädyin muualle kuin Peacock-teatterin katsomoon, kun suunnistin Oulun kaupunginteatterin Pikisaliin katsomaan poikkitieteellisen PahkiSpeksin tämän kevään speksin ensi-iltaa.
Jos speksi ei ole terminä tuttu, niin tarkemmin voi lukea PahkiSpeksin sivuilta, mutta lyhyesti se on tanssia ja musiikkia yhdistelevä teatteriesitys, jossa improvisaatio on suuressa osassa. Yleisö voi osallistua esitykseen huutamalla "Omstart!" ja jonkin termin perään, jolloin edeltävä kohtaus esitetään uudelleen. Ensi-illassa kuului mm. "Omstart! Painikaa!" ja sitten lavalla painittiin vähän aikaa.
Pakko muuten huomauttaa jo nyt, että tämä oli ensimmäinen näkemäni speksi, joten aiempaa vertailukohtaa ei ole.
Speksin nimi oli tänä vuonna Maisteri mikä, joka on suora väännös Doctor Who -sarjan nimestä. Tohtorin sijaan ajassa seikkailee lavalla ikiopiskelija Maisteri, joka välttelee kolmannen gradunsa tekemistä. Tardis-aluksen sijaan Maisterilla on vihreä "Saa ottaa" -lapun alta löydetty Retardis. Maisteria jahtaavat takaa byrokratialle sielunsa myyneet Kelamiina ja Kelastiina sekä heidän johtajansa Anssi Kelakki. Maisterin mukaan antautuu myös fuksi Orvokki ja sitten lähdetään kohti antiikkia! Mutta kun päästään takaisin nykypäivään, kaikki ei olekaan enää ennallaan. Sotkut pitää yrittää selvittää, vaikka se vaatisikin Jaloviina-pullon apua! Lavalla käy myös kovin uskottava pienryhmäohjaaja Pro, Orvokin suuret idolit Sapfo ja Platon sekä ajassa matkustava yleisnero Leonardo da Vinci.
Varmaan ihaninta speksissä olivat hahmot. Välillä jopa äärimmilleen venytetyt koomiset piirteet sopivat esityksen henkeen, samoin hahmojen selvä synty stereotypioiden viidakoista. Itse opiskelijana nautin irvailusta niin humanistien kuin teekkarienkin suuntaan. Tai oikeastaan kaikkien opiskelijoiden. Ihana oli myös superkoominen Leonardo da Vinci, jolle tekijänoikeudet olivat tuntematon käsite. Mutta mahtavaakin mahtavammat olivat tarinan pahikset, Kelakit. Suusta tuli armotonta vittuilua, kun kaikki hakemukset hylättiin, Maisteri yritettiin sitoa opintolainaan ja akateeminen vartti muutettiin viideksi minuutiksi. Kelan kanssa taisteleminen on monelle opiskelijalle arkipäivää, joten siihen suuntaan heitetyt vitsit saivat yleisön nauramaan kunnolla. Ihanaa! Erityisesti propsit Anssi Kelakin pahisbiisille, joka oli aikamatka lapsuuteeni ja samalla myös heijasti nykyisyyttäni.
Esityksen vitsit olivat muutenkin erittäin opiskelijalähtöisiä, mikä nyt tietenkin selittyy osittain sillä, että tekijätiimi koostuu opiskelijoista. Erityisesti oululaiselle opiskelijalle esitys aukesikin paljon paremmin, kuin se esimerkiksi ulkopuoliselle olisi auennut. Keltaiset yliopiston seinät ja punainen vessan ovi ovat yliopistolaisille tuttuja näkyjä. Ja olihan siellä seinällä minun tekemäni julistekin (toimin kiltamme graafikkona)! Myös porkkanoihin viittaaminen olisi varmaan mennyt ulkopuoliselta ohi.
Nörtti sisälläni rakasti nörttivitsejä! Ihanasti viittauksia Doctor Who -sarjaan, mutta myös Star Warsiin. Enemmänkin viittauksia oli, mutta enhän minä kaikkea enää muista. Opiskelija sisälläni ihastui tuttuun maailmaan lavalla ja opiskelijaelämän hienoimpiin piirteisiin (ja vähän salaa myös Anssi Kelakin hahmoon). Sisälläni oleva teatterinharrastaja oli innoissaan vielä ensimmäinen näytöksen jälkeen, mutta oli vähän pettynyt esityksen päätyttyä.
Esityksen ongelma on nimittäin juurikin se toinen näytös. Epätoivoinen yritys koota juoni kasaan lopussa ei onnistu. Avonaisia kysymyksiä jää liikaa ja langat jäävät punomatta yhteen. En nyt viitsi spoilata, jos joku esitykseen menossa oleva eksyy tätä lukemaan, mutta toinen puolisko oli epätasainen ja loppu lässähti pahemman kerran. Biisit tuntuivat keskyttävän välillä esityksen flow'n kokonaan. En tiedä onko tämä yleistä spekseissä, mutta minua jäi häiritsemään. Tämä ei tietenkään pätenyt kaikkeen, mutta tämä oli ongelma varsinkin Maisterin ja Anssin duetossa toisessa näytöksessä. Se olisi vaatinut vähän enemmän pohjustusta alleen.
Näyttelijät lavalla antoivat kuitenkin kaikkensa ja sitä oli ilo katsoa. Ja tanssijat olivat kaikki mielettömän hyviä ja koreografiat olivat pääosin hienosti tehtyjä (pari kertaa olin hiukan sekaisin siitä, mihin kannattaisi katsoa, mutta toisaalta istuin toisessa rivissä). Tekijätiimillä on vaikuttanut olleen erittäin hauskaa esitystä tehdessä ja se heijastuu katsomoon asti. Jäi hyvä mieli, vaikka saankin tässä taas alkaa taistella itse Kelan kanssa.
Palaan ehdottomasti katsomaan PahkiSpeksiä myös ensi vuonna! Niin ja OMSTART! PORKKANOITA!
8.4.2016 (ensi-ilta)
Anni Koskela, Jutta Jurmu, Topi Lindh, Aarni Harvala, Maarit Ristimella, Karoliina Hannonen, Samuli Matinniemi, Sini Ylimäinen + tanssijat, bändi, tarpeisto ja muut lavan takana olleet.
Pitkästä aikaa päädyin muualle kuin Peacock-teatterin katsomoon, kun suunnistin Oulun kaupunginteatterin Pikisaliin katsomaan poikkitieteellisen PahkiSpeksin tämän kevään speksin ensi-iltaa.
Jos speksi ei ole terminä tuttu, niin tarkemmin voi lukea PahkiSpeksin sivuilta, mutta lyhyesti se on tanssia ja musiikkia yhdistelevä teatteriesitys, jossa improvisaatio on suuressa osassa. Yleisö voi osallistua esitykseen huutamalla "Omstart!" ja jonkin termin perään, jolloin edeltävä kohtaus esitetään uudelleen. Ensi-illassa kuului mm. "Omstart! Painikaa!" ja sitten lavalla painittiin vähän aikaa.
Pakko muuten huomauttaa jo nyt, että tämä oli ensimmäinen näkemäni speksi, joten aiempaa vertailukohtaa ei ole.
Speksin nimi oli tänä vuonna Maisteri mikä, joka on suora väännös Doctor Who -sarjan nimestä. Tohtorin sijaan ajassa seikkailee lavalla ikiopiskelija Maisteri, joka välttelee kolmannen gradunsa tekemistä. Tardis-aluksen sijaan Maisterilla on vihreä "Saa ottaa" -lapun alta löydetty Retardis. Maisteria jahtaavat takaa byrokratialle sielunsa myyneet Kelamiina ja Kelastiina sekä heidän johtajansa Anssi Kelakki. Maisterin mukaan antautuu myös fuksi Orvokki ja sitten lähdetään kohti antiikkia! Mutta kun päästään takaisin nykypäivään, kaikki ei olekaan enää ennallaan. Sotkut pitää yrittää selvittää, vaikka se vaatisikin Jaloviina-pullon apua! Lavalla käy myös kovin uskottava pienryhmäohjaaja Pro, Orvokin suuret idolit Sapfo ja Platon sekä ajassa matkustava yleisnero Leonardo da Vinci.
Varmaan ihaninta speksissä olivat hahmot. Välillä jopa äärimmilleen venytetyt koomiset piirteet sopivat esityksen henkeen, samoin hahmojen selvä synty stereotypioiden viidakoista. Itse opiskelijana nautin irvailusta niin humanistien kuin teekkarienkin suuntaan. Tai oikeastaan kaikkien opiskelijoiden. Ihana oli myös superkoominen Leonardo da Vinci, jolle tekijänoikeudet olivat tuntematon käsite. Mutta mahtavaakin mahtavammat olivat tarinan pahikset, Kelakit. Suusta tuli armotonta vittuilua, kun kaikki hakemukset hylättiin, Maisteri yritettiin sitoa opintolainaan ja akateeminen vartti muutettiin viideksi minuutiksi. Kelan kanssa taisteleminen on monelle opiskelijalle arkipäivää, joten siihen suuntaan heitetyt vitsit saivat yleisön nauramaan kunnolla. Ihanaa! Erityisesti propsit Anssi Kelakin pahisbiisille, joka oli aikamatka lapsuuteeni ja samalla myös heijasti nykyisyyttäni.
Esityksen vitsit olivat muutenkin erittäin opiskelijalähtöisiä, mikä nyt tietenkin selittyy osittain sillä, että tekijätiimi koostuu opiskelijoista. Erityisesti oululaiselle opiskelijalle esitys aukesikin paljon paremmin, kuin se esimerkiksi ulkopuoliselle olisi auennut. Keltaiset yliopiston seinät ja punainen vessan ovi ovat yliopistolaisille tuttuja näkyjä. Ja olihan siellä seinällä minun tekemäni julistekin (toimin kiltamme graafikkona)! Myös porkkanoihin viittaaminen olisi varmaan mennyt ulkopuoliselta ohi.
Nörtti sisälläni rakasti nörttivitsejä! Ihanasti viittauksia Doctor Who -sarjaan, mutta myös Star Warsiin. Enemmänkin viittauksia oli, mutta enhän minä kaikkea enää muista. Opiskelija sisälläni ihastui tuttuun maailmaan lavalla ja opiskelijaelämän hienoimpiin piirteisiin (ja vähän salaa myös Anssi Kelakin hahmoon). Sisälläni oleva teatterinharrastaja oli innoissaan vielä ensimmäinen näytöksen jälkeen, mutta oli vähän pettynyt esityksen päätyttyä.
Esityksen ongelma on nimittäin juurikin se toinen näytös. Epätoivoinen yritys koota juoni kasaan lopussa ei onnistu. Avonaisia kysymyksiä jää liikaa ja langat jäävät punomatta yhteen. En nyt viitsi spoilata, jos joku esitykseen menossa oleva eksyy tätä lukemaan, mutta toinen puolisko oli epätasainen ja loppu lässähti pahemman kerran. Biisit tuntuivat keskyttävän välillä esityksen flow'n kokonaan. En tiedä onko tämä yleistä spekseissä, mutta minua jäi häiritsemään. Tämä ei tietenkään pätenyt kaikkeen, mutta tämä oli ongelma varsinkin Maisterin ja Anssin duetossa toisessa näytöksessä. Se olisi vaatinut vähän enemmän pohjustusta alleen.
Näyttelijät lavalla antoivat kuitenkin kaikkensa ja sitä oli ilo katsoa. Ja tanssijat olivat kaikki mielettömän hyviä ja koreografiat olivat pääosin hienosti tehtyjä (pari kertaa olin hiukan sekaisin siitä, mihin kannattaisi katsoa, mutta toisaalta istuin toisessa rivissä). Tekijätiimillä on vaikuttanut olleen erittäin hauskaa esitystä tehdessä ja se heijastuu katsomoon asti. Jäi hyvä mieli, vaikka saankin tässä taas alkaa taistella itse Kelan kanssa.
Palaan ehdottomasti katsomaan PahkiSpeksiä myös ensi vuonna! Niin ja OMSTART! PORKKANOITA!
Tuesday, April 5, 2016
Kaksi kreiviä
Olen nähnyt Vampyyrien tanssin nyt 13 kertaa Helsingin kaupunginteatterissa. Eikä haittaa yhtään, että olen nyt bloggaamassa aiheesta neljättä kertaa. Olen joka kerta löytänyt siitä uusia puolia ja yksityiskohtia, joten puhuttavaa riittäisi. Mutta sen sijaan, että puhuisin yksityiskohdista, ajattelin tarttua yhteen eniten twitterin puolella keskustelluista aiheista.
Kumpi kreivi on parempi?
Vampyyrien tanssissa on tuplamiehitys. Suunnilleen joka toisessa esityksessä kreivi von Krolockin viittaa kantaa Mikko Vihma ja joka toisessa Jonas Saari. Olen nähnyt kummatkin useaan otteeseen roolissa (Vihma kuudesti ja Saaren seitsemästi). Olen päässyt seuraamaan kummankin kehitystä roolissa ensi-illasta alkaen. Kumpikin ansaitsee kehuja roolisuorituksestaan, mutta twitterissä fanit ovat jakautuneet selviin leireihin sen mukaan, kummasta kreivistä pitää enemmän.
Mikko Vihman kreivillä on enemmän faneja. Ihan syystäkin. Vihma tuntuu paikoin jopa lipuvan lavaa pitkin liikkuessaan ja hän on kahdesta kreivistä enemmän aristokraatin näköinen. Vihma laulaa upeasti. Kreivi on ihanan kylmä Sarah'aa kohtaan. Mutta jos minulta kysytään, niin Vihman kreivistä puuttuu tarttumapintaa. Millainen kreivi on kuorensa alla? Aiheutuuko Sarah'n kohtaamisesta kreiville minkäänlaista sisäistä ristiriitaa vai onko kreivin ainoa tarkoitusperä alusta asti saada tavallista nätimpi annos ruokaa? Jälkimmäinen tulkinta käy minulle ihan hyvin.
Jonas Saari on kahdesta kreivistä nuorempi. Minuun suuren vaikutuksen tekee Saaren ääni. Siinä ei ole samanlaista rock-vivahdetta kuin Vihmalla (mikä sopii rooliin), mutta se tunteen määrä mikä äänestä välittyy on saanut minut niin valumaan penkiltäni kuin itkemään hillittömästi. Saaren kreivi on myös hienovaraisempi. Tulkinta on myös romanttisempi. Ehkä Saaren kreivi toivoisi voivansa ainakin tiettyyn pisteeseen muuttaa tapojaan, mutta lankeaa lopulta silti verenhimon valtaan. Ja sitten Sarah on enää vain ruokaa. Sammumaton polte on Saaren kreiville käänne. Kappale käy läpi kreivin historiaa ja samalla se näyttää Saaren kreivistä toisen puolen.
Kun Vihma on kreivinä, huomioni kiinnittyy selvästi enemmän Alfrediin (ilmiömäinen Petrus Kähkönen!) ja Alfredin tarinaan. Kun Saari esittää kreiviä, on huomioni jakautunut enemmän kahtia kreivin ja Alfredin välillä, oli Alfredin roolissa Kähkönen tai äärimmäisen suloinen Miiko Toiviainen. Minulle Vampyyrien tanssi on muutenkin ennen kaikkea Alfredin kasvutarina. Varsinkin HKT:llä hahmolle on annettu tilaa, mistä olen iloinen.
Twitterissä leirit kreivien välillä ovat varsin epätasaiset. Suurin osa pitää enemmän Vihmasta. Se heille suotakoon, ymmärrän hyvin miksi hänen kreivinsä sopii monelle paremmin. Joten älkää nyt kukaan suuttuko "virheellisestä" mielipiteestäni, mutta minussa Jonas Saaren kreivi herättää enemmän tunteita. Minulle hänen tulkintaansa on myös helpompi tarttua. Kyseessä on kuitenkin makuasia ja molemmat kreivit ovat loistavia. Jokaiselle jotakin.
Vampyyrien tanssi pyörii 27.4. asti Linnanmäen Peacock-teatterissa. Lämpimästi suosittelen katsastamaan tämän musikaalin niin kauan kuin esityksiä vielä riittää!
Kuvat © Mirka Kleemola/Helsingin kaupunginteatteri
(niin kukas sitten on oikeasti vampyyrien vampyyri ja kreivien kreivi? Jos minulta kysytään, niin Jyri Lahtinen Seinäjoen Vampyyrien tanssista.)
Kumpi kreivi on parempi?
Vampyyrien tanssissa on tuplamiehitys. Suunnilleen joka toisessa esityksessä kreivi von Krolockin viittaa kantaa Mikko Vihma ja joka toisessa Jonas Saari. Olen nähnyt kummatkin useaan otteeseen roolissa (Vihma kuudesti ja Saaren seitsemästi). Olen päässyt seuraamaan kummankin kehitystä roolissa ensi-illasta alkaen. Kumpikin ansaitsee kehuja roolisuorituksestaan, mutta twitterissä fanit ovat jakautuneet selviin leireihin sen mukaan, kummasta kreivistä pitää enemmän.
Mikko Vihman kreivillä on enemmän faneja. Ihan syystäkin. Vihma tuntuu paikoin jopa lipuvan lavaa pitkin liikkuessaan ja hän on kahdesta kreivistä enemmän aristokraatin näköinen. Vihma laulaa upeasti. Kreivi on ihanan kylmä Sarah'aa kohtaan. Mutta jos minulta kysytään, niin Vihman kreivistä puuttuu tarttumapintaa. Millainen kreivi on kuorensa alla? Aiheutuuko Sarah'n kohtaamisesta kreiville minkäänlaista sisäistä ristiriitaa vai onko kreivin ainoa tarkoitusperä alusta asti saada tavallista nätimpi annos ruokaa? Jälkimmäinen tulkinta käy minulle ihan hyvin.
Jonas Saari on kahdesta kreivistä nuorempi. Minuun suuren vaikutuksen tekee Saaren ääni. Siinä ei ole samanlaista rock-vivahdetta kuin Vihmalla (mikä sopii rooliin), mutta se tunteen määrä mikä äänestä välittyy on saanut minut niin valumaan penkiltäni kuin itkemään hillittömästi. Saaren kreivi on myös hienovaraisempi. Tulkinta on myös romanttisempi. Ehkä Saaren kreivi toivoisi voivansa ainakin tiettyyn pisteeseen muuttaa tapojaan, mutta lankeaa lopulta silti verenhimon valtaan. Ja sitten Sarah on enää vain ruokaa. Sammumaton polte on Saaren kreiville käänne. Kappale käy läpi kreivin historiaa ja samalla se näyttää Saaren kreivistä toisen puolen.
Kun Vihma on kreivinä, huomioni kiinnittyy selvästi enemmän Alfrediin (ilmiömäinen Petrus Kähkönen!) ja Alfredin tarinaan. Kun Saari esittää kreiviä, on huomioni jakautunut enemmän kahtia kreivin ja Alfredin välillä, oli Alfredin roolissa Kähkönen tai äärimmäisen suloinen Miiko Toiviainen. Minulle Vampyyrien tanssi on muutenkin ennen kaikkea Alfredin kasvutarina. Varsinkin HKT:llä hahmolle on annettu tilaa, mistä olen iloinen.
Twitterissä leirit kreivien välillä ovat varsin epätasaiset. Suurin osa pitää enemmän Vihmasta. Se heille suotakoon, ymmärrän hyvin miksi hänen kreivinsä sopii monelle paremmin. Joten älkää nyt kukaan suuttuko "virheellisestä" mielipiteestäni, mutta minussa Jonas Saaren kreivi herättää enemmän tunteita. Minulle hänen tulkintaansa on myös helpompi tarttua. Kyseessä on kuitenkin makuasia ja molemmat kreivit ovat loistavia. Jokaiselle jotakin.
Vampyyrien tanssi pyörii 27.4. asti Linnanmäen Peacock-teatterissa. Lämpimästi suosittelen katsastamaan tämän musikaalin niin kauan kuin esityksiä vielä riittää!
Kuvat © Mirka Kleemola/Helsingin kaupunginteatteri
(niin kukas sitten on oikeasti vampyyrien vampyyri ja kreivien kreivi? Jos minulta kysytään, niin Jyri Lahtinen Seinäjoen Vampyyrien tanssista.)
Subscribe to:
Posts (Atom)