Minä olin koulukiusattu. Sanon tämän heti alkuun, koska tämä teksti on vihainen.
22-vuotiaana koen olevani edelleen nuori. En ehkä enää niin sanottuna nuorisoa, mutta nuori kuitenkin. Mutta joka ikinen kerta, kun näen tiedotteen uudesta nuorille suunnatusta teatterista, jonka aiheena on koulukiusaaminen, tuntuu kuin jokin napsahtaisi päässäni. Minä en halunnut nähdä koulukiusaamiseen painottuvia esityksiä peruskoulussa enkä lukiossa. Enkä juuri nytkään. Omissa arvissa on tarpeeksi kantamista.
Jokaikinen kerta kun näen kiusaamiseen painottuvan esityksen tiedotteen, minusta tuntuu kuin nuoria aliarvioitaisiin. Aivan kuin nuorille ei voisi esittää muunlaista ohjelmistoa. Poikkeuksia on harvassa, joissa teini-ikäisille suunnattu ohjelmisto ei käsittelisi vahvasti kiusaamista. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että pahimpia näistä ovat ne, joissa nuori tekee itsemurhan lavalla ja loppuesitys vellotaan siinä, että "miten se nyt noin teki". Rakkaat teatterit, älkää tehkö tätä koko ajan.
Nuoria ei kiinnosta. Kiusattu ei halua mennä katsomaan vielä teatteriinkin, kuinka kamalaa elämä on, miten omat ongelmat ovat liikaa ja kuolema on ratkaisu. Kiusattuihin sattuu tarpeeksi ilmankin. Teini-iässä ihminen on herkillä muutenkin, nuori ei välttämättä halua nähdä omaa elämäänsä ja sen varjopuolia heijastettuna lavalle, kun vaihtoehtona olisi todellisuuspakoa. Terveisin kokemusta on. Toisaalta myöskään kiusaajat tuskin saavat kauheasti irti vahvasti kiusaamisesta kertovista esityksistä. Ne tuskin saavat heitä tajuamaan omaa käytöstään ja sen mahdollista vaikutusta toisiin.
"Kiusaaminen on mediaseksikästä!" Ei nuoren silmiin. Se sattuu. Se jättää arvet, joita saattaa joutua puimaan vuosia terapiassa. Itse pakenin kiusaamiskokemuksiani musikaaleihin. Todellisuuspakoa parhaimmillaan, realismi saattoi loistaa kaukana poissa, vaikka kosketuspintoja todellisuuteen löytyisikin. Tunteet ovat elämää suurempia. Se antaa omillekin tunteille luvan olla niin isoja, kuin itsestä hyvältä tuntuu. Olen valehtelematta joskus itkenyt Les Misérablesissa Master of the House'lle, joka on varmaan musikaalin iloisin kappale. Eikä se haitannut.
Viimeisen parin päivän aikana on tullut ulos kaksi tiedotetta nuorisomusikaaleista, joiden keskiössä, varsinkin tiedotteiden mukaan, on koulukiusaaminen. Lappeenrannan kaupunginteatterin Suurella näyttämöllä nähtävä Nahkatakkinen tyttö kertoo tiedotteen mukaan Katasta, joka palaa kouluun kiusaamisesta johtuvan masennuksen aiheuttaman sairausloman jälkeen. Svenska Teaternissa esitettävä Nya Tadamin tuotanto Connected taasen kertoo Emmasta, joka kokee uudessa koulussa vahvaa nettikiusaamista. Eikö nuorille keksitä taas mitään muuta esitettävää kuin kiusaamistarinoita?
Connected-musikaalia en tunne, mutta Nahkatakkisen tytön näin aikanaan Vaskivuoren lukiossa. Tiedotteen tuoman koulukiusaamispuolen sijaan olisin itse saattanut painottaa enemmän tarinan muita puolia. Minusta Nahkatakkinen tyttö on ennen kaikkea valoisa musikaali. Valo tunnelin päässä. Tarinan keskiössä on mysteeri, mutta myös ystävyys ja nuoruuden ilot ja surut. Se ei ole yksin tarina koulukiusaamisesta ja sen arvista. Siksi minua harmittaakin niin paljon, kun Lappeenrannan tiedotteessa kiusaaminen tuntuu olevan suuremmassa roolissa kuin esityksen muut puolet.
Totta on se, että nuoret haluavat nähdä asioita, jotka heijastuvat heidän omaan elämäänsä. Mutta tarvitseeko sen aina olla tarina kiusaamisesta ja rikkinäisistä ihmisistä? Eikö näitä ole nähty jo tarpeeksi? Nuorien elämässä on paljon muutakin kuin kiusaamisen eri muodot. Voisiko nuorien elämästä löytää hyviäkin asioita ja tuoda niitä lavalle? Edes joskus.
Nahkatakkisen tytön tiedote.
Connected-musikaalin tiedote.
