Hyvä ystäväni Siiri kirjoitti blogissaan nuorista, mummoista ja musikaaleista. Ajattelin tarjota tähän keskusteluun vielä oman näkökulmani, vaikka Siiri sanookin lähes kaiken olellisen omassa tekstissään.
Musikaaleja mummoille? Postmodernismia nuorille? Minä en ole tavannut parhaita ystäviäni postmodernin teatterin katsomoissa. Minä tapasin heidät musikaalien katsomoissa yhä uudelleen ja uudelleen. Musikaali on taidemuotona vaikea, mutta se tarjoaa myös paljon tarttumapintaa eri ikäisille. Jopa minun kaltaisilleni nuorille.
En ole vielä nähnyt kertaakaan postmodernin teatterin ympärille koostuvan samanlaista ilmiötä kuin musikaalien. Näin siis nuoren näkökulmasta. Helsingin kaupunginteatterin Wicked kokosi itselleen faniklubin, joka yhdisti ihmisiä ystävyyden kautta. Ja rakkaudesta musikaaliin. Itse tapasin parhaista ystävistäni osan Turussa Les Misérablesin katsomossa. Seinäjoen kaupunginteatterin Vampyyrien tanssiin ihmiset matkustivat eri puolilta maailmaa ja ympäri Suomen. Musikaalit tuovat ihmisiä yhteen. Ne ovat myös portti teatterin maailmaan. Tiedän useitakin ihmisiä, jotka ovat musikaaleihin rakastuttuaan lähteneet mukaan tekemään teatteria. Tiedän ihmisiä, jotka tekevät nuorisoteatteria musikaalien tuoman yhteisöllisyyden ansiosta.
Ja miksi Ylen Kulttuuricocktailin mukaan pitäisi olla "musikaaleja martoille ja postmodernismia nuorille"? Entäs postmoderneja musikaaleja? Toisiko se mummot ja nuoret yhdessä katsomoihin? En tiedä.
Musikaali on genrenä niin laaja, että sieltä löytyy jokaiselle jotakin. Tosin tiedän myös ihmisiä, jotka eivät pidä musikaaleista, koska "niissä vain lauletaan". Tyypillisin argumentti musikaaleja vastaan on se, että näyttelijät alkavat laulaa kuin puskista, kun oikeassa elämässä kukaan ei tee niin. Teatterin tarkoitus on antaa ajateltavaa, tarjota elämys ja kenties irrottaa katsoja hetkeksi pois arjesta. Itse pakenen useinkin oman elämäni ongelmia musikaalin katsomoon. Kukapa ei haluaisi unohtaa hetkeksi sen, mitä kokkaisi seuraavana päivänä, tenttistressin ja likaset tiskit? Tai laskupinon ja päälle painavan vuokran. Joku pakenee musiikkiin, joku pakenee tarinoihin. Minä pakenen musikaaleihin.
Minulla on ikää 20 vuotta. Musikaaleja olen harrastanut aktiivisesti viisi vuotta, mutta olen tutustunut ja rakastunut genreen yhdeksisen vuotta sitten. Vaikken tällä hetkellä pääse aina käymään katsomassa niitä esityksiä, jotka minua kiinnostavat, rakkauteni teatteriin ja musikaaleihin ei ole hävinnyt minnekään. Siirillä oli tekstissään pointti myös teattereiden opiskelijalippujen hinnoista, joista voisin kirjoittaa pitkästi, mutta taidan jättää sen suosiolla väliin. Sanon vain, että itse köyhänä opiskelijana, joka asuu Pohjois-Pohjanmaalla, ei ole mahdollisuuksia kulkea teatterissa katsomassa suuria musikaaliproduktioita niin paljon kuin haluaisin. Eivätkä lippujen hinnat auta asiaa.
