Se auttaa totuudelta silmät sulkemaan

Kun menen teatteriin, minulta löytyy usein kasa isoja kirjekuoria. Annan ne eteenpäin narikassa ja siirryn katsomaan esitystä. Muutaman viimeisen kirjekuoren sisältö on näyttänyt tältä.

 Äitini sanoi joskus, että olen piirtänyt niin kauan, kuin minulla on pysynyt kynä kädessä. Kävin kuvataidekoulussa seitsemän vuotta, kuvataidekerhossa, sarjakuvakursseilla, kävin lähes kaikki lukion kuvataiteen kurssit. Piirtäminen ja maalaaminen ovat olleet aina iso osa elämääni. Jopa siihen pisteeseen, että kuvataidekoulussa opettajani sanoi, että olisi halunnut minun hakevan kuvataideakatemiaan, sen sijaan että lähdin opiskelemaan maantiedettä. Piirtämisestä on tullut pääosin tuhertelua tätä nykyä, mutta innostun usein hyvän musikaalin nähtyäni piirtämään jotain kunnollista näyttelijöille kiitokseksi. Piirtämisestä on tullut myös todellisuuspakoa.

Aloitin ensimmäisten kuvien antamisen 2011, sen jälkeen kun Helsingin kaupunginteatterin Wickedin ympärille muodostui fani-ilmiö. Vein viimeiseen esitykseen kuvat Anna-Maija Tuokolle ja Maria Ylipäälle, jotka esittivät pääosia. Wickedin jälkeen innostuin Les Misistä. Hankin lipun Åbo Svenska Teaterin produktion viimeiseen esitykseen marraskuulle 2011, ennen kuin selvisi että esityskautta jatkettaisiin keväälle 2012. Alkoi ankara piirtäminen. Vein Les Misiin kuvia näyttelijöille, joista osa tuotiin näytille loppukumarruksiin. Myöhemmin selvisi myös, että kuvia oli esillä pukuhuoneissa. Tällainen reaktio 16-vuotiaan piirroksiin johti siihen, että piirrän edelleen näyttelijöille. Esityksen päätyttyä saatan olla itkuinen tai muuten tunteiden vallassa, mutta koen ylpeyttä ja onnea jos kuvani ovat mukana loppukumarruksissa.

Olen vienyt kuviani ÅST:n Les Misin jälkeen moneen esitykseen. Seinäjoen kaupunginteatterin Vampyyrien tanssiin (oikeastaan Vappurevyyseen), Turun Jekyll & Hydeen, Tampereen teatterin Les Misérablesiin, ÅST:n Jesus Christ Superstariin ja viimeisimpänä HKT:n Vampyyrien tanssiin. Ja eilisen (8.3.2016) näytös HKT:n Tanssista muistutti, miksi käytän öitäni piirtämiseen ja maalaamiseen. Miksi annan kuvia näyttelijöille esityksissä, joita rakastan.

Vampyyrien tanssi on ollut kovasti minulle energiaa tuova musikaali tänä keväänä, kun on ollut hyvä, jos saan itseni ylös sängystä. Esitys oli eilen yksi iso energiapommi. Seitsemättä kertaa upposin Transilvaniaan ja vampyyrien maailmaan, mutta jostain syystä tällä kertaa pääsin syvemmälle. Unohdin ihmiset ympärilläni, seurasin esitystä ja olin sisällä sen maailmassa. En edelleenkään voi sanoin kuvailla, miten upea esitys oli. Minulle suurin palkinto oli kuitenkin loppukumarruksissa, kun ensin ensemblen mukana Miiko Toivainen tuli piirrokseni kanssa (kolmas kuva yläpuolella). Sitten Petrus Kähkönen tuli (kuva 1) kanssa ja vetäisi lavalla vielä piirroksen asennonkin. Esityksen jälkeen ehdin tavata vielä lyhyesti Jonas Saaren, joka oli ollut kreivin roolissa. Paikalla olleet kanssafanit olivat aivan yhtä innoissaan loppukumarruksista ja esityksestä kuin minäkin. Sain esityksen jälkeen myös kiitosta twitterissä kuvistani.

Kirjoittaja Jonas Saaren puraisussa.

Minä piirrän ja annan kuvia eteenpäin, koska musikaalit ovat minulle melkein elinehto. Koska haluan kiittää näyttelijöitä hyvästä työstä, josta nautin. Koska jos en olisi aikanaan tutustunut musikaalien maailmaan, en välttämättä olisi hengissä enää tänä päivänä. Karua mutta totta. Minulle myöhään menneet yöt piirtäessä ovat pieni hinta siitä kiitollisuuden tunteesta, jonka saan istuessani katsomossa. Tai siitä onnellisuuden määrästä, jonka sain viimeksi eilen Vampyyrien tanssissa. Koska sitä minä olin eilen, erittäin onnellinen ja täynnä energiaa.

Postauksessa olevat kuvat on annettu Samuel Harjanteelle (x2), Miiko Toiviaiselle (x2), Mikko Vihmalle, Maria Ylipäälle, Anna-Maija Tuokolle, Rune Sæterille, Mikaela Tidermarkille, Riku Niemiselle, Anna Victoria Erikssonille, Petrus Kähköselle ja Jonas Saarelle + kaikille ÅST:n Les Misin viimeisen esityksen pääosan esittäjille.

Luoja auta horjuvaa kun yön valta viettelee

Ajattelin puhua vähän itsestäni ja Vampyyrien tanssista, nyt kun olen nähnyt Helsingin kaupunginteatterin produktion viidennen ja kuudennen kerran.

Kuva © Mirka Kleemola/HKT

Kuva © Ari Ijäs/Seinäjoen kaupunginteatteri

En tiennyt Vampyyrien tanssista mitään ennen vuotta 2011. Silloinkin kuulin vain puhetta, kuinka musikaali pyöri Seinäjoella. Kauhean kaukana, ajatteli 16-vuotias minä. Kun lopulta tajusin, että musikaali on ilmiö, se oli loppuunmyyty. Enkä tiennyt tarinasta edelleenkään mitään. Enkä tiennyt silloinkaan, kun näin nettikaupassa kaksi peruutuslippua.

Näin siis Seinäjoen produktion sen viimeisenä päivänä peruutuslipulla vähän 17-vuotissyntymäpäiväni jälkeen (mukaan otin ystäväni Siirin). Reissu on yksi parhaiten mieleeni jääneistä teatterimatkoistani, eikä vain esityksen erinomaisuuden takia. Olin tulossa sairaaksi ja valinnut päälleni valkoisen villapaidan. Arvatkaapa vain, kuinka paljon erotuin joukosta lähes täysin mustissa olevasta yleisöstä? Erittäin vahvasti. Sain myös Sammumattoman poltteen aikana astmakohtauksen (pahoittelen yskimistäni, yritin hillitä itseni niin hyvin kuin pystyin). Kiitos kuitenkin Ville Saloselle, joka tuli puremaan tyttöä villapaidassa, vaikken ollut edes reunapaikalla. Niin ja farkkuni repesivät junassa matkalla Seinäjoelle. Muistan myös olleeni hiukan hämmentynyt väliajalla. "Mitä ihmettä olen katsomassa? Miksi käsiohjelmassa piti erikseen lukea, että Rebecca aseistautuu salamitangolla?" Kuitenkin esityksen päätyttyä minäkin annoin aplodit seisaaltani. Aloin ymmärtää faneja kaikkialla ympärilläni.

Seuraavan kerran palasin Seinäjoelle ja vampyyrien maailmaan Vappurevyysssä 1.5.2012. Tähän mennessä olin tutustunut muihin Tanssin faneihin paremmin ja ehtinyt itsekin muodostaa jonkinlaisen tunnesiteen musikaaliin, jonka olin nähnyt vain kerran. Tuntui hienolta olla osa fanikuntaa konsertissa. Onnistuin myös eturivistä nappaamaan (luvan kanssa) joitakin mielettömän hienoja valokuvia. Laitetaan tähän pari, koska Vappurevyytä on aina yhtä hienoa muistella.

Jyri Lahtinen kreivinä ja Anne Vihelä Sarah'na.

Ville Salonen Alfredina.

Mielialani alkoi heitellä kesän 2012 jälkeen. Olin melko huonossa paikassa lukiopaineiden keskellä. Palasin Tanssin pariin uudelleen. Minulle muodostui erittäin vahva tunneside "das Gebet" kappaleeseen (suomeksi tunnetaan nimellä Voimakkaampi meitä). Silloin kun eniten halusin satuttaa itseäni, palasin kappaleen pariin ja löysin toivoa jatkaa eteenpäin.

Eclipsis ry on järjestänyt nyt kolme kertaa musikaalipureen Kun kaikki pimenee, jossa on ollut mukana ihmisiä Seinäjoen produktiosta (ja yksi Unkarin vieras!). Kaksi kertaa olen istunut eturivissä ja alkanut itkeä hillittömästi encoren aikana (arvatkaa vaan mikä biisi). Olen istunut nyt kuusi kertaa Peacock-teatterin katsomossa ja alkanut itkeä ensimmäisessä näytöksessä samasta syystä. Minulle Voimakkaampi meitä on ehdottomasti tärkein musikaalikappale. Ikinä. Vaikkei Vampyyrien tanssi ole minulle se musikaalien numero yksi, se sisältää minulle henkilökohtaisimman kappaleen (jos joku ihmettelee, niin Tanssi on musikaalien top-listallani sijalla kolme, ykkönen on Oopperan kummitus ja kakkonen Les Misérables). Musikaalin kontekstissa se kertoo Sarah'n sisäisestä ristiriidasta. Jäädäkö vai lähteä? Pitäisikö seurata tunteita vai kuunnella järjen ääntä? Minulle kappale on paljon enemmän.

Kuva © Mirka Kleemola/HKT

Yli neljä vuotta Seinäjoen ensi-illan jälkeen vampyyrit palasivat tanssimaan Suomessa, tällä kertaa tosin Helsingissä. 20-vuotias minä ei ajattele "kauhean kaukana", vaan "mistä asioista säästän, että pääsen 600 kilometrin päähän mahdollisimman monta kertaa" (todettakoon, että olen vuosien 2012 ja 2016 välillä muuttanut Etelä-Suomesta Pohjois-Pohjanmaalle opiskelemaan). Vampyyrit jättivät minuun lähtemättömän vaikutuksen. Eivät tosin heti ensimmäisestä katsomiskerrasta, mutta pian sen jälkeen. Neljän vuoden aikana tämä musikaali on muovannut minua.

Jyri Lahtinen ja Anne Vihelä poistuvat näyttämöltä Vappurevyyssä.

Vampyyrien tanssi on parodia. Se on hauska musikaali, ja poistun joka ainoa kerta salista hymy huulillani. Kuitenkin musikaali koskettaa minua syvemmältä nyt kuin keväällä 2012. Musikaalista on tullut minulle tuttu. Näen hahmot täysin eri valossa. Näen teemojen alle, kuuntelen käännöstä täysin uusin korvin ja analysoin teosta uudesta näkökulmasta. Neljän vuoden aikana olen nähnyt myös paljon enemmän teatteria ja katson esitystä sen takia eri vinkkelistä. Toisaalta olen kasvanut muutenkin teini-ikäisestä nuoreksi aikuiseksi. Oma elämänmuutokseni saa näkemään musikaalin erilaisessa valossa. Mielenterveys on edelleen suurimpia ongelmiani, mutta lyhytkin visiitti vampyyrien pariin auttaa käymään läpi tunteiden skaalaa.

Helsingin vampyyrit, palataan asiaan 21-vuotispäiväni nurkilla. Koska toivoton haluaa edelleen toivoa. Koska iloton haluaa nauraa vitseille ja taputtaa mukana viimeisessä kappaleessa. Koska tämä musikaali tuo tunteiden kirjon ainakin kolmeksi tunniksi takaisin harmaaseen elämään. Kiitos.

Niin ja menkää ihmeessä katsomaan vampyyreita, kenties kulmahampaat muuttavat teidänkin maailmaanne.

Halu mieltä tanssittaa

Vampyyrien tanssi, Helsingin kaupunginteatteri

3.2.2016 (1. ensi-ilta), 5.2.2016 (2. ensi-ilta), 6.2.2016 (päivä- ja iltanäytös)

Mikko Vihma/Jonas Saari, Raili Raitala/Anna Victoria Eriksson, Petrus Kähkönen/Miiko Toiviainen, Antti Timonen/Tuukka Leppänen, Risto Kaskilahti/Kari Mattila, Laura Alajääski/Sanna Majuri, Leenamari Unho, Samuel Harjanne + ensemble.

Näin 5.2. näytöksen Kultaposse-lipulla.

Mikko Vihma kreivinä, Raili Raitala Sarah'na taustalla.

Näin vampyyrien tanssin ensimmäisen kerran Seinäjoella vuonna 2012. Näytös oli toisiksi viimeinen kyseistä produktiota, mutta tarpeeksi herättämään kiinnostuksen ja rakkauden kyseiseen musikaaliin. Siitä tuli yhdessä hujauksessa yksi suurista suosikeistani, vaikken olekaan päässyt katsomaan sitä melkein neljään vuoteen. Seinäjoen vampyyreita olen nähnyt kuitenkin konserteissa ja saksalaisia levyjä kuunnellut ahkerasti. Voitte siis kuvitella riemun märän, kun Helsingin kaupunginteatteri ilmoitti tekevänsä kyseisen musikaalin keväällä 2016 Peacock-teatterissa. Lähdin siis viettämään vampyyrilomaa ensi-iltaviikolla kolme lippua taskussani, lopulta poistuin esityksen neljä kertaa nähneenä. Ja myönnetään, minulla oli etukäteen ostettuna jo kolme lippua lisää.

Musikaali perustuu Roman Polanskin elokuvaan Vampyyrintappajat – anteeksi, hampaanne ovat niskassani. Tiedemies professori Abronsius (Antti Timonen/Tuukka Leppänen) saapuu assistenttinsa Alfredin (Petrus Kähkönen/Miiko Toiviainen) kanssa Transilvaniaan tavoitteenaan löytää vampyyreita. He kohtaavat majatalossa isäntä Chagaliin (Risto Kaskilahti/Kari Mattila) kauniin tyttären Sarah’n (Raili Raitala/Anna Victoria Eriksson), johon Alfred rakastuu ensi-silmäyksellä. Lähistöllä asuva vampyyrikreivi von Krolock (Mikko Vihma/Jonas Saari) yrittää kuitenkin houkutella tyttöä linnaansa. Kun Sarah vastaa kreivin kutsuun ja hylkää perheensä, Alfred ja Abronsius seuraavat perässä. 

Tuukka Leppänen professorina ja Miiko Toiviainen Alfredina.

Markku Nenosen ohjaus painottaa musikaalin koomisia piirteitä melkein äärimmilleen. Toisaalta tyyli sopii teatteriin huvipuiston kyljessä. Eivätkä tarinan tummemmatkaan sävyt ole mihinkään hävinneet, vaikka paikoin vitsejä tuntuu tulevan liikaakin. Erityisesti tämä vaivasi ensi-illassa, mutta sitä seuranneissa esityksissä tasapaino oli jo paljon parempi. Ensi-illassa taisi vaivata jännitys yhtä jos toista, joten luonnollisesti seuraavat esitykset etenivät paljon jouhevammin.

Jani Uljas ja Jari Ijäs ovat luoneet Peacockin lavalle sopivan lavastuksen. Lavastuksen osia käytetään moneen kertaan ja niitä liikutellaan ahkerasti. Välillä jopa häiritsi, miten usein sitä näkikään ”miehet mustissa” siirtelemässä portaita. Samojen lavasteiden monipuolinen käyttäminen on kuitenkin ilmeisen välttämätöntä, koska Peacockissa ei ole ilmeisesti kovinkaan paljon säilytystilaa isoille lavasteille. Kuitenkin tanssisali-kohtauksessa olisin kaivannut enemmän glamouria ja kenties erilaista porrasratkaisua. Mutta lavastus toimii, joten en valita. Nostan peukut pystyyn myös Elina Kolehmaisen puvustukselle, joka toimii hyvin. (Ne nahkahousut!)

Suuri vahvuus Helsingin produktiossa on kuitenkin taitava kaarti näyttelijöitä. Lähes kaikki roolit on kaksoismiehitetty ja molemmat miehitykset toimivat erittäin hyvin. Molemmissa on omat vahvuutensa, mutta musikaali itsessään on niin vahva, että se kestää myös heikkoudet. Koska onnistuin näkemään molemmat miehitykset, ajattelin käydä heitä rooleittain läpi. Mutta ennen kaikkea tahdon antaa aplodit ensemblelle, joka toimi kuin unelma.

 

Jonas Saari ja Anna Victoria Eriksson.

Kreivi von Krolock.

Ensi-illassa kreivin nahkahousut veti jalkaansa Mikko Vihma. Ensi-illassa Vihmaa taisi vaivata jäykkyys, mutta seuraavissa esityksissä meni jo paljon paremmin. Ylhäiseltä ja jopa jylhältä hänen kreivinsä näyttikin, eikä laulamisessakaan ollut mitään valitettavaa. Mutta tuodakseni kanssabloggaajieni lähes yksimieliseen mielipiteeseen vaihtelua, minua vakuutti enemmän Jonas Saari kreivinä näkemieni esitysten perusteella. Aiemmin olin Saaren nähnyt Javertin roolissa Tampereen teatterissa, joten olin luonnollisesti innoissani nähdessäni hänet kreivin roolissa. Saaren kreivi oli manipuloiva, eikä näyttänyt tarkoitusperiään ennen kuin kaikki oli Sarah’n kannalta liian myöhäistä. Saaren ääni oli myös vahvempi, vaikka kaipaankin kreiviini hiukan enemmän särmää. En kuitenkaan iske suosikkini leimaa kummallekaan kreiville, luotan että kumpikin kasvaa roolissaan ennen kuin pääsen uudestaan Peacockin katsomoon.

Sarah.

Alkuperäiselle elokuvalle uskollisen ulkomuodon saanut Sarah oli ensi-illassa Raili Raitala. Raitala esitti roolia jo Seinäjoella 2011–2012. Hän on edelleen ääneltään täydellinen Sarah, jota kreivin kutsu pimeyteen houkuttaa. Anna Victoria Eriksson oli Sarah’n roolissa kenties hieman itsenäisempi, mutta sopivasti naiivi. Erikssonin ääni ei häviä Raitalalle millään asteikolla. Kummankin esiintymistä oli ilo katsoa. Helsingissä on parhaat ihmiset Sarah’n roolissa!

Alfred (Petrus Kähkönen) yllättää Sarah'n (Raili Raitala) kylvyssä.

Alfred.

Ihan ensimmäiseksi sanon, että Alfred on lempihahmoni musikaalissa. Minulla oli odotuksia hahmon suhteen, mutta minut lyötiin silti ällikällä. Varsinkin ensi-illassa Petrus Kähkönen onnistui ylittämään kaikki odotukset. Alfredin kasvutarina nuoresta ja pelokkaasta pojasta mieheksi on minulle yksi musikaalin avainelementtejä. Kähkönen sai myös ensi-illan pisimmät aplodit Sarah’lle-soolonsa jälkeen. Ja ihan syystä. Kähkönen on kuin luotu rooliinsa. Miiko Toiviainen on hänkin hyvä Alfredina, mutta tuntui jäävän Kähkösen varjoon ensi-illan jälkeen. Toiviaisen Alfred toimi kuitenkin loistavasti Tuukka Leppäsen Abronsiuksen aisaparina.

Professori Abronsius.

Esityksen parhaiden vitsien palkinto menee ehdottomasti Antti Timoselle ja Tuukka Leppäselle professorina. Erityisesti jälkimmäisen heitto H.C. Andersenista sai minut nauramaan vielä esityksen jälkeenkin. Kumpikin näyttää nauttivan roolista ja esiintymisestä täysin rinnoin ja sitä on hienoa katsoa. Kummallakin on hyvä suhde Alfrediinsa. Nautin myös suuresti siitä, miten professori rikkoi neljättä seinää. Yleensä tämä ärsyttää, mutta sateenvarjon kanssa miekkailevalle ja polvista tutisevalle professorille tämä sopi hyvin. Hatunnosto molemmille myös tanssiliikkeistä loppukohtauksessa.

Samuel Harjanne Herbert von Krolockina.

Herbert.

Nähtyäni ensimmäiset kuvat Herbertistä, en voinut kuin ihmetellä. Lavalla ratkaisut kuitenkin toimivat ja Samuel Harjanteen ääni sopii rooliin hyvin. Teatterille ensi-illasta videota tehnyt haastattelija kysyi minulta väliajalla, mikä oli eniten jäänyt mieleen. Ei sitä saanut muuta sanottua kuin Herbert, sen verran näyttävä oli ensiesiintyminen ensimmäisen näytöksen lopussa. Ansaitut väliaplodit niistä viitan heilutuksista. Onnekseni selitykseni leikattiin pois, mutta ihastus Herbertiin pysyy.

Chagal.

Ensi-illan heikoin lenkki oli Risto Kaskilahti majatalon isäntä Chagalina. Yliyrittäminen ja vitsien alleviivaaminen veivät voimaa muilta hahmoilta ja paljon paremmilta letkautuksilta. Toisessa miehityksessä Kari Mattila hoiti tehtävänsä paljon paremmin. Laulu sujui hyvin ja vitsit eivät ärsyttäneet puoliksikaan yhtä paljon. Koko esitys sujui jouhevammin eri Chagalin kanssa. Tosin hahmo on silti tämän tuotannon heikkous.

Rebecca.

Chagalin vaimo Rebecca jää tässä tuotannossa sivuun. Leenamari Unho, joka esittää roolia ainakin tällä hetkellä molemmissa miehityksissä, laulaa ja näyttelee hyvin, mutta jää kovin helposti unohdettavaksi hahmoksi. Sääli, sillä hahmosta voisi saada paljon enemmänkin irti.

Sanna Majuri Magdana ja Kari Mattila Chagalina.

Magda.

Magda on rooli, joka vaatii paljon selkärankaa. Laura Alajääski ja Sanna Majuri hoitavat työnsä mallikkaasti ja laulavat roolin upeasti. Minusta Majurilla oli kuitenkin enemmän kaivattua selkärankaa roolissa, jossa Chagalin hyväksikäyttämä piikatyttö siirtyy vampyyrien maailmaan. Magdan ja Herbertin välille vaikutti muodostuvan ystävyys, joka helpotti Magdan tarinan ongelmallisuutta.

Vampyyrit tanssivat Alfredin unissakin.

Tuotannossa on monta tasoa. Ensi-illan jälkeen odotin seuraavaa esitystä kuin kuuta nousevaa, koska en saanut musikaalista tarpeekseni. Ihana nähdä miten esitys tekee pilkkaa monelle muulle musikaalille (mm. urkuja soitetaan kuin Oopperan kummituksessa, Ikuisuus-numeron tanssikuviot olivat kuin Cats-musikaalista). Joku väitti nelisen vuotta sitten, että minun mielipiteeni musikaalista voi päätellä siitä miten paljon itken. Vampyyrien tanssissakin on yksi kohtaus, jolle itken joka kerta, mutta tämä on hyvänmielen musikaali. Jos vampyyrit janoavat verta, minä janoan lisää lippuja tähän spektaakkeliin. Lisää nahkaa ja glitteriä! Lisää rokkaavia vampyyreita!

Onneksi minulla on tosiaan vielä kolme kutsua keskiyön juhliin. Voi kuitenkin olla, että palaan vielä useamman kerran tanssimaan vampyyrien kanssa.

Ja lopuksi pakko kiittää vielä Sami Paasilaa ”wolverine-vampyyrina”. Kiitos kun purit! Fanin oli hyvä lähteä pitkälle kotimatkalle sen jälkeen.

Lämpimästi suosittelen lukemaan vähintään Siirin, Lauran, Katrin ja Tallen bloggaukset esityksestä!

Kuvat © Mirka Kleemola/Helsingin kaupunginteatteri

Nuoret ja musikaalit - ja minä.

Hyvä ystäväni Siiri kirjoitti blogissaan nuorista, mummoista ja musikaaleista. Ajattelin tarjota tähän keskusteluun vielä oman näkökulmani, vaikka Siiri sanookin lähes kaiken olellisen omassa tekstissään.

Musikaaleja mummoille? Postmodernismia nuorille? Minä en ole tavannut parhaita ystäviäni postmodernin teatterin katsomoissa. Minä tapasin heidät musikaalien katsomoissa yhä uudelleen ja uudelleen. Musikaali on taidemuotona vaikea, mutta se tarjoaa myös paljon tarttumapintaa eri ikäisille. Jopa minun kaltaisilleni nuorille.

En ole vielä nähnyt kertaakaan postmodernin teatterin ympärille koostuvan samanlaista ilmiötä kuin musikaalien. Näin siis nuoren näkökulmasta. Helsingin kaupunginteatterin Wicked kokosi itselleen faniklubin, joka yhdisti ihmisiä ystävyyden kautta. Ja rakkaudesta musikaaliin. Itse tapasin parhaista ystävistäni osan Turussa Les Misérablesin katsomossa. Seinäjoen kaupunginteatterin Vampyyrien tanssiin ihmiset matkustivat eri puolilta maailmaa ja ympäri Suomen. Musikaalit tuovat ihmisiä yhteen. Ne ovat myös portti teatterin maailmaan. Tiedän useitakin ihmisiä, jotka ovat musikaaleihin rakastuttuaan lähteneet mukaan tekemään teatteria. Tiedän ihmisiä, jotka tekevät nuorisoteatteria musikaalien tuoman yhteisöllisyyden ansiosta.

Ja miksi Ylen Kulttuuricocktailin mukaan pitäisi olla "musikaaleja martoille ja postmodernismia nuorille"? Entäs postmoderneja musikaaleja? Toisiko se mummot ja nuoret yhdessä katsomoihin? En tiedä.

Musikaali on genrenä niin laaja, että sieltä löytyy jokaiselle jotakin. Tosin tiedän myös ihmisiä, jotka eivät pidä musikaaleista, koska "niissä vain lauletaan". Tyypillisin argumentti musikaaleja vastaan on se, että näyttelijät alkavat laulaa kuin puskista, kun oikeassa elämässä kukaan ei tee niin. Teatterin tarkoitus on antaa ajateltavaa, tarjota elämys ja kenties irrottaa katsoja hetkeksi pois arjesta. Itse pakenen useinkin oman elämäni ongelmia musikaalin katsomoon. Kukapa ei haluaisi unohtaa hetkeksi sen, mitä kokkaisi seuraavana päivänä, tenttistressin ja likaset tiskit? Tai laskupinon ja päälle painavan vuokran. Joku pakenee musiikkiin, joku pakenee tarinoihin. Minä pakenen musikaaleihin.

Minulla on ikää 20 vuotta. Musikaaleja olen harrastanut aktiivisesti viisi vuotta, mutta olen tutustunut ja rakastunut genreen yhdeksisen vuotta sitten. Vaikken tällä hetkellä pääse aina käymään katsomassa niitä esityksiä, jotka minua kiinnostavat, rakkauteni teatteriin ja musikaaleihin ei ole hävinnyt minnekään. Siirillä oli tekstissään pointti myös teattereiden opiskelijalippujen hinnoista, joista voisin kirjoittaa pitkästi, mutta taidan jättää sen suosiolla väliin. Sanon vain, että itse köyhänä opiskelijana, joka asuu Pohjois-Pohjanmaalla, ei ole mahdollisuuksia kulkea teatterissa katsomassa suuria musikaaliproduktioita niin paljon kuin haluaisin. Eivätkä lippujen hinnat auta asiaa.

The Phantom of National Opera

Photo by Stefan Bremer

Oopperan kummitus (The Phantom of the Opera), Finnish National Opera 

26.9.2015 matinee

Hanna-Liina Võsa, Ilkka Hämäläinen, Olli Tuovinen, Juha Eskelinen, Jussi Miilunpalo, Kaisa Ranta, Sari Nordqvist, Kai Pitkänen, Arto Hosio, Vilja Riutamaa and ensemble.

The Phantom of the Opera is a special musical to me. It’s been a huge part of my life for about nine years and I thank it for bringing me to the world of musicals. It’s been with me nearly half of my life and I love it. I love it to death. I’ve been lucky enough to see the original production in London three times. I’ve seen a non-replica production in Tallinn, Estonia (and I have another ticket to that for next spring). Both the original and the Estonian production I loved when I saw them. What about the non-replica in Helsinki, done by the Finnish national opera?

I hated it.

Yes. I hated it. The production had lost ALL that makes the musical so wonderful for me. The production brought up all the weaknesses of the musical and drowned the best of it. This I mostly blame on the direction of Tiina Puumalainen. It didn’t focus on characters and their arcs. The show lacked flow. The scenes felt separate from each other.

Show like The Phantom of the Opera needs great visuals and costume design to work. It’s meant to be a spectacle. The sets of Teppo Järvinen had its moments but mainly it was very boring. The costumes of Marjaana Mutanen were something I didn’t expect to see on this level. And by this level I mean the National opera. The costumes reminded me of high school productions of the show. There were only a few costumes I liked. But even those costumes and the sets didn’t go well together. The worst was “Masquerade”. The set was actually good and I really liked the staircase but the costumes? They didn’t go along at all. Black and white themes costumes which lacked the grand design of the original production. The lyrics at the scene go “Take your fill - let the spectacle astound you!” Sorry, that didn’t happen. At least not to me.

And the chandelier? Reminded me of Christmas ornaments. Not kidding. But the fall was nice enough.

As for the portrayals of the characters I had grown to love so much? Hanna-Liina Võsa was nice as Christine. But she lacked backbone. The story was no longer about her and how she grows as a person to let go of her father’s memory and say no to the Phantom who has controlled her. It was not about Christine’s choice between Phantom and Raoul and her father.

Ilkka Hämäläinen as Phantom… His greatest moment was during the overture when he just stood in the middle of the stage. That was the moment Phantom was most present in the whole show. It was his most threatening moment. Hämäläinen sings well. Acting could have given me more. The Phantom was like an angry preteen who didn’t get what he wanted. Or toddler who gets angry when he doesn’t get candy. And Phantom lacked presence. In the original the story is made scary with Phantom being present all the time. Even when you didn’t see him you could believe he was there haunting the place. In this production Phantom was present only when he was on stage. And he wasn’t threatening at all.

Olli Tuovinen was to me perhaps the best of the three. And then came the second act and I had to give that place to Võsa. He started with what fans call “superhero Raoul”. But the second act was shouting to thin air and him being just so angry. He wasn’t a young man in love with a girl from his childhood. When the final decision for Christine came, I wouldn’t have chosen Raoul. He became violent and not someone who would keep her safe and love her. Nor would I have chosen Phantom but you know, he was a murderer and a stalker.

The highlight of acting were Kaisa Ranta as Carlotta Guidicelli and surprisingly Arto Hosio as Monsieur Reyer. The first knew when to be funny and gave the character dimension. The latter gave a very one dimensional character more personality than anyone I have seen in the role before.

To me the most problematic thing was, in the end, the direction. The national opera had resources to make this one of the grandest productions of Phantom ever. They have a large ensemble with awesome ballet dancers? Did they make this their strength? No. The ballet scenes were cut short for unnecessary humor. The lack of movement was a big flaw in the production. People tended just to stand on stage and not move. There was no expression in movement.

What about the good stuff? The orchestra was grand. They were awesome. The orchestra is the largest in a Phantom production ever and it paid off. Even though I have to say that me and my friend, who like me is a big fan of the musical, both couldn’t help laughing for the castanets in The Point of no return.

I paid a good price for my seats in the 4^th row. But I wish I didn’t. With the money spent to travel to see the musical and get the ticket could have get me tickets to the original production. And a covered a good amount of the travel expenses. The production sold out before the premiere and I am glad I won’t have a chance to see it again. Even though I wonder how the show would have been with different leads as the show is double casted.

I can’t wait to see the Estonian production again with direction I liked a lot more than this one. And I wish for the next chance to see the original splendour.