Halu mieltä tanssittaa

Vampyyrien tanssi, Helsingin kaupunginteatteri

3.2.2016 (1. ensi-ilta), 5.2.2016 (2. ensi-ilta), 6.2.2016 (päivä- ja iltanäytös)

Mikko Vihma/Jonas Saari, Raili Raitala/Anna Victoria Eriksson, Petrus Kähkönen/Miiko Toiviainen, Antti Timonen/Tuukka Leppänen, Risto Kaskilahti/Kari Mattila, Laura Alajääski/Sanna Majuri, Leenamari Unho, Samuel Harjanne + ensemble.

Näin 5.2. näytöksen Kultaposse-lipulla.

Mikko Vihma kreivinä, Raili Raitala Sarah'na taustalla.

Näin vampyyrien tanssin ensimmäisen kerran Seinäjoella vuonna 2012. Näytös oli toisiksi viimeinen kyseistä produktiota, mutta tarpeeksi herättämään kiinnostuksen ja rakkauden kyseiseen musikaaliin. Siitä tuli yhdessä hujauksessa yksi suurista suosikeistani, vaikken olekaan päässyt katsomaan sitä melkein neljään vuoteen. Seinäjoen vampyyreita olen nähnyt kuitenkin konserteissa ja saksalaisia levyjä kuunnellut ahkerasti. Voitte siis kuvitella riemun märän, kun Helsingin kaupunginteatteri ilmoitti tekevänsä kyseisen musikaalin keväällä 2016 Peacock-teatterissa. Lähdin siis viettämään vampyyrilomaa ensi-iltaviikolla kolme lippua taskussani, lopulta poistuin esityksen neljä kertaa nähneenä. Ja myönnetään, minulla oli etukäteen ostettuna jo kolme lippua lisää.

Musikaali perustuu Roman Polanskin elokuvaan Vampyyrintappajat – anteeksi, hampaanne ovat niskassani. Tiedemies professori Abronsius (Antti Timonen/Tuukka Leppänen) saapuu assistenttinsa Alfredin (Petrus Kähkönen/Miiko Toiviainen) kanssa Transilvaniaan tavoitteenaan löytää vampyyreita. He kohtaavat majatalossa isäntä Chagaliin (Risto Kaskilahti/Kari Mattila) kauniin tyttären Sarah’n (Raili Raitala/Anna Victoria Eriksson), johon Alfred rakastuu ensi-silmäyksellä. Lähistöllä asuva vampyyrikreivi von Krolock (Mikko Vihma/Jonas Saari) yrittää kuitenkin houkutella tyttöä linnaansa. Kun Sarah vastaa kreivin kutsuun ja hylkää perheensä, Alfred ja Abronsius seuraavat perässä. 

Tuukka Leppänen professorina ja Miiko Toiviainen Alfredina.

Markku Nenosen ohjaus painottaa musikaalin koomisia piirteitä melkein äärimmilleen. Toisaalta tyyli sopii teatteriin huvipuiston kyljessä. Eivätkä tarinan tummemmatkaan sävyt ole mihinkään hävinneet, vaikka paikoin vitsejä tuntuu tulevan liikaakin. Erityisesti tämä vaivasi ensi-illassa, mutta sitä seuranneissa esityksissä tasapaino oli jo paljon parempi. Ensi-illassa taisi vaivata jännitys yhtä jos toista, joten luonnollisesti seuraavat esitykset etenivät paljon jouhevammin.

Jani Uljas ja Jari Ijäs ovat luoneet Peacockin lavalle sopivan lavastuksen. Lavastuksen osia käytetään moneen kertaan ja niitä liikutellaan ahkerasti. Välillä jopa häiritsi, miten usein sitä näkikään ”miehet mustissa” siirtelemässä portaita. Samojen lavasteiden monipuolinen käyttäminen on kuitenkin ilmeisen välttämätöntä, koska Peacockissa ei ole ilmeisesti kovinkaan paljon säilytystilaa isoille lavasteille. Kuitenkin tanssisali-kohtauksessa olisin kaivannut enemmän glamouria ja kenties erilaista porrasratkaisua. Mutta lavastus toimii, joten en valita. Nostan peukut pystyyn myös Elina Kolehmaisen puvustukselle, joka toimii hyvin. (Ne nahkahousut!)

Suuri vahvuus Helsingin produktiossa on kuitenkin taitava kaarti näyttelijöitä. Lähes kaikki roolit on kaksoismiehitetty ja molemmat miehitykset toimivat erittäin hyvin. Molemmissa on omat vahvuutensa, mutta musikaali itsessään on niin vahva, että se kestää myös heikkoudet. Koska onnistuin näkemään molemmat miehitykset, ajattelin käydä heitä rooleittain läpi. Mutta ennen kaikkea tahdon antaa aplodit ensemblelle, joka toimi kuin unelma.

 

Jonas Saari ja Anna Victoria Eriksson.

Kreivi von Krolock.

Ensi-illassa kreivin nahkahousut veti jalkaansa Mikko Vihma. Ensi-illassa Vihmaa taisi vaivata jäykkyys, mutta seuraavissa esityksissä meni jo paljon paremmin. Ylhäiseltä ja jopa jylhältä hänen kreivinsä näyttikin, eikä laulamisessakaan ollut mitään valitettavaa. Mutta tuodakseni kanssabloggaajieni lähes yksimieliseen mielipiteeseen vaihtelua, minua vakuutti enemmän Jonas Saari kreivinä näkemieni esitysten perusteella. Aiemmin olin Saaren nähnyt Javertin roolissa Tampereen teatterissa, joten olin luonnollisesti innoissani nähdessäni hänet kreivin roolissa. Saaren kreivi oli manipuloiva, eikä näyttänyt tarkoitusperiään ennen kuin kaikki oli Sarah’n kannalta liian myöhäistä. Saaren ääni oli myös vahvempi, vaikka kaipaankin kreiviini hiukan enemmän särmää. En kuitenkaan iske suosikkini leimaa kummallekaan kreiville, luotan että kumpikin kasvaa roolissaan ennen kuin pääsen uudestaan Peacockin katsomoon.

Sarah.

Alkuperäiselle elokuvalle uskollisen ulkomuodon saanut Sarah oli ensi-illassa Raili Raitala. Raitala esitti roolia jo Seinäjoella 2011–2012. Hän on edelleen ääneltään täydellinen Sarah, jota kreivin kutsu pimeyteen houkuttaa. Anna Victoria Eriksson oli Sarah’n roolissa kenties hieman itsenäisempi, mutta sopivasti naiivi. Erikssonin ääni ei häviä Raitalalle millään asteikolla. Kummankin esiintymistä oli ilo katsoa. Helsingissä on parhaat ihmiset Sarah’n roolissa!

Alfred (Petrus Kähkönen) yllättää Sarah'n (Raili Raitala) kylvyssä.

Alfred.

Ihan ensimmäiseksi sanon, että Alfred on lempihahmoni musikaalissa. Minulla oli odotuksia hahmon suhteen, mutta minut lyötiin silti ällikällä. Varsinkin ensi-illassa Petrus Kähkönen onnistui ylittämään kaikki odotukset. Alfredin kasvutarina nuoresta ja pelokkaasta pojasta mieheksi on minulle yksi musikaalin avainelementtejä. Kähkönen sai myös ensi-illan pisimmät aplodit Sarah’lle-soolonsa jälkeen. Ja ihan syystä. Kähkönen on kuin luotu rooliinsa. Miiko Toiviainen on hänkin hyvä Alfredina, mutta tuntui jäävän Kähkösen varjoon ensi-illan jälkeen. Toiviaisen Alfred toimi kuitenkin loistavasti Tuukka Leppäsen Abronsiuksen aisaparina.

Professori Abronsius.

Esityksen parhaiden vitsien palkinto menee ehdottomasti Antti Timoselle ja Tuukka Leppäselle professorina. Erityisesti jälkimmäisen heitto H.C. Andersenista sai minut nauramaan vielä esityksen jälkeenkin. Kumpikin näyttää nauttivan roolista ja esiintymisestä täysin rinnoin ja sitä on hienoa katsoa. Kummallakin on hyvä suhde Alfrediinsa. Nautin myös suuresti siitä, miten professori rikkoi neljättä seinää. Yleensä tämä ärsyttää, mutta sateenvarjon kanssa miekkailevalle ja polvista tutisevalle professorille tämä sopi hyvin. Hatunnosto molemmille myös tanssiliikkeistä loppukohtauksessa.

Samuel Harjanne Herbert von Krolockina.

Herbert.

Nähtyäni ensimmäiset kuvat Herbertistä, en voinut kuin ihmetellä. Lavalla ratkaisut kuitenkin toimivat ja Samuel Harjanteen ääni sopii rooliin hyvin. Teatterille ensi-illasta videota tehnyt haastattelija kysyi minulta väliajalla, mikä oli eniten jäänyt mieleen. Ei sitä saanut muuta sanottua kuin Herbert, sen verran näyttävä oli ensiesiintyminen ensimmäisen näytöksen lopussa. Ansaitut väliaplodit niistä viitan heilutuksista. Onnekseni selitykseni leikattiin pois, mutta ihastus Herbertiin pysyy.

Chagal.

Ensi-illan heikoin lenkki oli Risto Kaskilahti majatalon isäntä Chagalina. Yliyrittäminen ja vitsien alleviivaaminen veivät voimaa muilta hahmoilta ja paljon paremmilta letkautuksilta. Toisessa miehityksessä Kari Mattila hoiti tehtävänsä paljon paremmin. Laulu sujui hyvin ja vitsit eivät ärsyttäneet puoliksikaan yhtä paljon. Koko esitys sujui jouhevammin eri Chagalin kanssa. Tosin hahmo on silti tämän tuotannon heikkous.

Rebecca.

Chagalin vaimo Rebecca jää tässä tuotannossa sivuun. Leenamari Unho, joka esittää roolia ainakin tällä hetkellä molemmissa miehityksissä, laulaa ja näyttelee hyvin, mutta jää kovin helposti unohdettavaksi hahmoksi. Sääli, sillä hahmosta voisi saada paljon enemmänkin irti.

Sanna Majuri Magdana ja Kari Mattila Chagalina.

Magda.

Magda on rooli, joka vaatii paljon selkärankaa. Laura Alajääski ja Sanna Majuri hoitavat työnsä mallikkaasti ja laulavat roolin upeasti. Minusta Majurilla oli kuitenkin enemmän kaivattua selkärankaa roolissa, jossa Chagalin hyväksikäyttämä piikatyttö siirtyy vampyyrien maailmaan. Magdan ja Herbertin välille vaikutti muodostuvan ystävyys, joka helpotti Magdan tarinan ongelmallisuutta.

Vampyyrit tanssivat Alfredin unissakin.

Tuotannossa on monta tasoa. Ensi-illan jälkeen odotin seuraavaa esitystä kuin kuuta nousevaa, koska en saanut musikaalista tarpeekseni. Ihana nähdä miten esitys tekee pilkkaa monelle muulle musikaalille (mm. urkuja soitetaan kuin Oopperan kummituksessa, Ikuisuus-numeron tanssikuviot olivat kuin Cats-musikaalista). Joku väitti nelisen vuotta sitten, että minun mielipiteeni musikaalista voi päätellä siitä miten paljon itken. Vampyyrien tanssissakin on yksi kohtaus, jolle itken joka kerta, mutta tämä on hyvänmielen musikaali. Jos vampyyrit janoavat verta, minä janoan lisää lippuja tähän spektaakkeliin. Lisää nahkaa ja glitteriä! Lisää rokkaavia vampyyreita!

Onneksi minulla on tosiaan vielä kolme kutsua keskiyön juhliin. Voi kuitenkin olla, että palaan vielä useamman kerran tanssimaan vampyyrien kanssa.

Ja lopuksi pakko kiittää vielä Sami Paasilaa ”wolverine-vampyyrina”. Kiitos kun purit! Fanin oli hyvä lähteä pitkälle kotimatkalle sen jälkeen.

Lämpimästi suosittelen lukemaan vähintään Siirin, Lauran, Katrin ja Tallen bloggaukset esityksestä!

Kuvat © Mirka Kleemola/Helsingin kaupunginteatteri

Nuoret ja musikaalit - ja minä.

Hyvä ystäväni Siiri kirjoitti blogissaan nuorista, mummoista ja musikaaleista. Ajattelin tarjota tähän keskusteluun vielä oman näkökulmani, vaikka Siiri sanookin lähes kaiken olellisen omassa tekstissään.

Musikaaleja mummoille? Postmodernismia nuorille? Minä en ole tavannut parhaita ystäviäni postmodernin teatterin katsomoissa. Minä tapasin heidät musikaalien katsomoissa yhä uudelleen ja uudelleen. Musikaali on taidemuotona vaikea, mutta se tarjoaa myös paljon tarttumapintaa eri ikäisille. Jopa minun kaltaisilleni nuorille.

En ole vielä nähnyt kertaakaan postmodernin teatterin ympärille koostuvan samanlaista ilmiötä kuin musikaalien. Näin siis nuoren näkökulmasta. Helsingin kaupunginteatterin Wicked kokosi itselleen faniklubin, joka yhdisti ihmisiä ystävyyden kautta. Ja rakkaudesta musikaaliin. Itse tapasin parhaista ystävistäni osan Turussa Les Misérablesin katsomossa. Seinäjoen kaupunginteatterin Vampyyrien tanssiin ihmiset matkustivat eri puolilta maailmaa ja ympäri Suomen. Musikaalit tuovat ihmisiä yhteen. Ne ovat myös portti teatterin maailmaan. Tiedän useitakin ihmisiä, jotka ovat musikaaleihin rakastuttuaan lähteneet mukaan tekemään teatteria. Tiedän ihmisiä, jotka tekevät nuorisoteatteria musikaalien tuoman yhteisöllisyyden ansiosta.

Ja miksi Ylen Kulttuuricocktailin mukaan pitäisi olla "musikaaleja martoille ja postmodernismia nuorille"? Entäs postmoderneja musikaaleja? Toisiko se mummot ja nuoret yhdessä katsomoihin? En tiedä.

Musikaali on genrenä niin laaja, että sieltä löytyy jokaiselle jotakin. Tosin tiedän myös ihmisiä, jotka eivät pidä musikaaleista, koska "niissä vain lauletaan". Tyypillisin argumentti musikaaleja vastaan on se, että näyttelijät alkavat laulaa kuin puskista, kun oikeassa elämässä kukaan ei tee niin. Teatterin tarkoitus on antaa ajateltavaa, tarjota elämys ja kenties irrottaa katsoja hetkeksi pois arjesta. Itse pakenen useinkin oman elämäni ongelmia musikaalin katsomoon. Kukapa ei haluaisi unohtaa hetkeksi sen, mitä kokkaisi seuraavana päivänä, tenttistressin ja likaset tiskit? Tai laskupinon ja päälle painavan vuokran. Joku pakenee musiikkiin, joku pakenee tarinoihin. Minä pakenen musikaaleihin.

Minulla on ikää 20 vuotta. Musikaaleja olen harrastanut aktiivisesti viisi vuotta, mutta olen tutustunut ja rakastunut genreen yhdeksisen vuotta sitten. Vaikken tällä hetkellä pääse aina käymään katsomassa niitä esityksiä, jotka minua kiinnostavat, rakkauteni teatteriin ja musikaaleihin ei ole hävinnyt minnekään. Siirillä oli tekstissään pointti myös teattereiden opiskelijalippujen hinnoista, joista voisin kirjoittaa pitkästi, mutta taidan jättää sen suosiolla väliin. Sanon vain, että itse köyhänä opiskelijana, joka asuu Pohjois-Pohjanmaalla, ei ole mahdollisuuksia kulkea teatterissa katsomassa suuria musikaaliproduktioita niin paljon kuin haluaisin. Eivätkä lippujen hinnat auta asiaa.

The Phantom of National Opera

Photo by Stefan Bremer

Oopperan kummitus (The Phantom of the Opera), Finnish National Opera 

26.9.2015 matinee

Hanna-Liina Võsa, Ilkka Hämäläinen, Olli Tuovinen, Juha Eskelinen, Jussi Miilunpalo, Kaisa Ranta, Sari Nordqvist, Kai Pitkänen, Arto Hosio, Vilja Riutamaa and ensemble.

The Phantom of the Opera is a special musical to me. It’s been a huge part of my life for about nine years and I thank it for bringing me to the world of musicals. It’s been with me nearly half of my life and I love it. I love it to death. I’ve been lucky enough to see the original production in London three times. I’ve seen a non-replica production in Tallinn, Estonia (and I have another ticket to that for next spring). Both the original and the Estonian production I loved when I saw them. What about the non-replica in Helsinki, done by the Finnish national opera?

I hated it.

Yes. I hated it. The production had lost ALL that makes the musical so wonderful for me. The production brought up all the weaknesses of the musical and drowned the best of it. This I mostly blame on the direction of Tiina Puumalainen. It didn’t focus on characters and their arcs. The show lacked flow. The scenes felt separate from each other.

Show like The Phantom of the Opera needs great visuals and costume design to work. It’s meant to be a spectacle. The sets of Teppo Järvinen had its moments but mainly it was very boring. The costumes of Marjaana Mutanen were something I didn’t expect to see on this level. And by this level I mean the National opera. The costumes reminded me of high school productions of the show. There were only a few costumes I liked. But even those costumes and the sets didn’t go well together. The worst was “Masquerade”. The set was actually good and I really liked the staircase but the costumes? They didn’t go along at all. Black and white themes costumes which lacked the grand design of the original production. The lyrics at the scene go “Take your fill - let the spectacle astound you!” Sorry, that didn’t happen. At least not to me.

And the chandelier? Reminded me of Christmas ornaments. Not kidding. But the fall was nice enough.

As for the portrayals of the characters I had grown to love so much? Hanna-Liina Võsa was nice as Christine. But she lacked backbone. The story was no longer about her and how she grows as a person to let go of her father’s memory and say no to the Phantom who has controlled her. It was not about Christine’s choice between Phantom and Raoul and her father.

Ilkka Hämäläinen as Phantom… His greatest moment was during the overture when he just stood in the middle of the stage. That was the moment Phantom was most present in the whole show. It was his most threatening moment. Hämäläinen sings well. Acting could have given me more. The Phantom was like an angry preteen who didn’t get what he wanted. Or toddler who gets angry when he doesn’t get candy. And Phantom lacked presence. In the original the story is made scary with Phantom being present all the time. Even when you didn’t see him you could believe he was there haunting the place. In this production Phantom was present only when he was on stage. And he wasn’t threatening at all.

Olli Tuovinen was to me perhaps the best of the three. And then came the second act and I had to give that place to Võsa. He started with what fans call “superhero Raoul”. But the second act was shouting to thin air and him being just so angry. He wasn’t a young man in love with a girl from his childhood. When the final decision for Christine came, I wouldn’t have chosen Raoul. He became violent and not someone who would keep her safe and love her. Nor would I have chosen Phantom but you know, he was a murderer and a stalker.

The highlight of acting were Kaisa Ranta as Carlotta Guidicelli and surprisingly Arto Hosio as Monsieur Reyer. The first knew when to be funny and gave the character dimension. The latter gave a very one dimensional character more personality than anyone I have seen in the role before.

To me the most problematic thing was, in the end, the direction. The national opera had resources to make this one of the grandest productions of Phantom ever. They have a large ensemble with awesome ballet dancers? Did they make this their strength? No. The ballet scenes were cut short for unnecessary humor. The lack of movement was a big flaw in the production. People tended just to stand on stage and not move. There was no expression in movement.

What about the good stuff? The orchestra was grand. They were awesome. The orchestra is the largest in a Phantom production ever and it paid off. Even though I have to say that me and my friend, who like me is a big fan of the musical, both couldn’t help laughing for the castanets in The Point of no return.

I paid a good price for my seats in the 4^th row. But I wish I didn’t. With the money spent to travel to see the musical and get the ticket could have get me tickets to the original production. And a covered a good amount of the travel expenses. The production sold out before the premiere and I am glad I won’t have a chance to see it again. Even though I wonder how the show would have been with different leads as the show is double casted.

I can’t wait to see the Estonian production again with direction I liked a lot more than this one. And I wish for the next chance to see the original splendour.

Elossa oon

Näin Jekyll & Hyden ensimmäisen kerran Turun kaupunginteatterissa 2013. Musikaali itsessään oli ongelmallinen, mutta nautin erilaisista murhista ja aukoista, jotka jättivät katsojalle täytettävää. Turussa näin musikaalin kaksi kertaa.

Kolmas kerta musikaalin kanssa olikin Jyväskylän kaupunginteatterissa. Teos on sama, mutta käsikirjoituksesta on käytössä eri versio ja käännöskin on muutettu. Pohjimmiltaan kyse on kuitenkin samasta musikaalista, vaikkakin kahdesta erilaisesta versiosta. Turun produktiosta kirjoittelin täällä, tällä kertaa keskityn Jyväskylään.

Jekyll & Hyde
Jyväskylän Kaupunginteatteri
Henri Halkola, Saara Jokiaho, Maria Lund, Hannu Lintukoski, Jouni Innilä, Miikka Tuominen, Piia Mannisenmäki, Jouni Salo, Jukka-Pekka Mikkonen, Jorma Böök, Anna-Mari Alaspää, Maija Andersoon, Hannu Hiltunen, Sauli Suonpää + tanssijat ja avustajat

Jekyll & Hyde on musikaali tiedemiehestä, joka haluaa erottaa hyvän ja pahan ihmisessä ja poistaa pahan maailmasta. Tiedemies, tohtori Henry Jekyll, onnistuu kemikaalillaan vain herättämään oman pahan alter egonsa herra Hyden. Seurauksena on murhia ja tohtori Jekyllin sisäinen taistelu herra Hydea vastaan. Mukana on myös tohtorin kihlattu Emma Carew ja portto Lucy Harris, jotka sekoittavat niin Jekyllin kuin Hydenkin päät.

Musikaalin ensi-illassa kaksoisroolissa Jekyllinä ja Hydena oli Henri Halkola. En väitä Halkolaa parhaaksi mahdolliseksi laulajaksi, mutta ei hän huonokaan ollut. Jekyllinä Halkola oli paikoin agressiivinen, mutta yllättävän sympaattinen. Hydena Halkola ei niinkään loistanut kuin paikoitellen. Liekö kyseessä ollut ensi-illan tuoma jännitys vai jotain muuta, en osaa sanoa.

Nimirooli ei tuntunut kantavan musikaalia harteillaan kuten naispääosat. Saara Jokiaho Emma Carew'na oli laulajana loistava. Teos jättää Emman hahmon varsin latteaksi, mutta Jokiaho toi rooliin sen kaipaamaa syvyyttä. Emma tuntui oikeasti jopa ihmiseltä, joka välitti Jekyllistä, ja jolla oli elämä lavan ulkopuolellakin. Emman ja tämän isän (Jouni Innilä) välinen suhde oli lämmin ja molemminpuolin uskottava.

Maria Lund Lucy Harrisina oli myös toinen kantava voima musikaalille. Lucyn hahmo on kliseinen parempaa huomista toivova laulaja ja prostituoitu. Lund tuo Jokiahon tapaan lisää eloa hahmoonsa myös lavan ulkopuolella. Ja Lucyn esittelevä numero Punarotta-nimisessä kapakassa oli sopivassa määrin riehakas, mutta ei aiheuttanut häpeän tunnetta kertaakaan, mikä on harvinaista tämän musikaalin kanssa. Lucyn puolesta tunsi oikeasti sääliä. Lund on myös erittäin taitava laulaja.

Vaikka tohtori Jekyll tuntui jäävän etäiseksi, musikaali hyödynsi sivuhahmojaan hyvin. Hannu Lintukoski Jekyllin ystävänä herra Uttersonina oli liikuttavan suloinen. Emman isä, sir Danvers Carew, oli myös hyvin rakennettu hahmo ottaen huomioon tämän vähäisen ajan lavalla. Myös Punarotassa lankoja käsissään pitävä Lukki oli herkullisen ilkeä.

Jekyll & Hyde on musikaalina ongelmallinen. Musikaali jättää monia lankoja keräämättä kokoon, eikä selitä kaikkea. Olen lapsesta asti nauttinut aukoista, joita voi itse selittää mielikuvituksellaan, mutta Jekyll & Hyde ei tarjoa katsojalle vihjeitä, joiden avulla täyttää aukkoja. Ja onhan musikaali kliseinen ja sen rakenne hajanainen.

Ja kaikessa ongelmallisuudessaan Jyväskylän kaupunginteatterin Jekyll & Hyde on hyvä produktio. Ensimmäinen näytös kantoi hyvin, tarina eteni sopivalla tahdilla ja musikaalin rakenne toimi. Muutamaa kohtausta lukuunottamatta ensimmäinen näytös oli lähellä täydellistä musikaaliteatteria. Sääli että toinen näytös lässähti varsinkin loppua kohden. Lopun yhteenotto Jekyllin ja Hyden välillä oli heikoimpia lenkkejä musikaalissa, jonka käännekohta kyseisen kohtauksen pitäisi olla. Katsomosta oli vaikea erottaa, kumpi lauloi milloinkin, Hyde vai Jekyll. Halkola yritti varmasti parhaansa, mutta se ei estänyt musikaalia lässähtämästä. Lopun hääkohtaus on antiklimaattinen, eikä se pelastanut edellisen kohtauksen latistamaa tunnelmaa.

Jos vain olisi rahaa ja mahdollisuus, haluaisin nähdä esityksen uudelleen. Teatteri tuppaa kehittymään ensi-illan jälkeen. Haluaisin myös nähdä pääroolissa Joni Leponiemen, joka vuorottelee Halkolan kanssa

Kuvat © Jyri Halttunen/Jyväskylän kaupunginteatteri