Kiitoskirje HKT:n Vampyyrien tanssille

Meinasin kirjoittaa kirjeen ihan käsin, mutta en saanut kerättyä rohkeutta. Joten tämä olkoon sitten julkinen kirje koko Helsingin kaupunginteatterin Vampyyrien tanssille. Olkoon tämä myös viimeinen tähän produktioon liittyvä postaus tässä blogissa.

Minä ja Mikko Vihma, sen jälkeen kun olin nähnyt esityksen 11. kerran

Näin Vampyyrit Peacockissa 16 kertaa. Minusta taisi tulla näyttelijöillekin tuttu kasvo katsomossa sinisine hiuksineni. Varsinkin sen jälkeen kun siitä tuli yleistä tietoa, että tulin Oulusta asti aina vain uudestaan. Tämä produktio toi minulle energiaa, kun olin väsynyt elämääni. Se voimaannutti minua, kun en muuten jaksanut nousta ylös sängystä. Sain musikaalista voimaa hakeutua hoitoon masennukseni kanssa. Kun viimein pääsin hoitoon, hyppäsin taas öisen bussin kyytiin katsomaan Vampyyreitä. Hoitaja kun käski tehdä jotain, josta tulee hyvä mieli.

Minä ja Samuel Harjanne Vampyyrien ilta vol 2:ssa.

Kiitos jokaisesta esityksestä. Kiitos jokaisesta professorin löytämästä kirjasta. Kiitos jokaisesta laulusta. Jokaisesta vitsistä. Jokaisesta valkosipulista. Jokaisesta puremasta (itselle niitä osui viisi). Kiitos jokaisesta vitsistä. Kiitos kun teitte lavalla jotain näin upeaa ja tarjositte fanille jokaisella kerralla jotain uutta. Kiitos jokaisesta vitsistä, jolle saitte minut nauramaan. Onko väärin myös kiittää kyynelistä, joita vuodatin yleisössä?

Minä ja Anna Victoria Eriksson Vampyyrien ilta vol 2:ssa

Kiitos Vampyyrien illoista. Ja kaikista muistakin kerroista, kun joku näyttelijä jäi moikkaamaan esityksen jälkeen. Pienestä sitä tuleekin onnelliseksi. Elämäni parhaita kokemuksia oli päästä tanssimaan Vampyyrien kanssa lavalla. Ja satunnaiset vilkutukset lavalta ilahduttivat minua.

Minä ja Jonas Saari Vampyyrien ilta vol 2:ssa

Vampyyrien tanssi muutti minua. Olen rakastanut tätä musikaalia nelisen vuotta, mutta vasta nyt pääsin nauttimaan siitä lavalla täysin rinnoin. Ja olen iloinen, että se oli tämä produktio, joka toi musikaalin takaisin isoksi osaksi elämääni. Teitte tietämättänne niin paljon yhden ihmisen elämälle. Enkä varmaan koskaan voi kiittää tarpeeksi. En varmaan minkään muun esityksen takia olisi raahautunut 600 kilometriä Helsinkiin ja vielä mäkeä ylös Peacockille rasitusmurtumasta kärsineellä jalallani.

Minä ja Miiko Toiviainen

Von Krolock Brüder koristaa nyt asuntoni seinää (kiitos Sami Paasila julisteesta!). Kannan varmaan joskus lähitulevaisuudessa Team Gustav -kangaskassia. Keittiöni on täynnä Vampyyrien illoista ylijäänyttä valkosipulia, jolle pitäisi löytää käyttöä (pitäisikö kokeilla soppaa ja pannaria?). Käsiohjelmia hyllyssäni on nyt kolme. Tietokoneella kansiollinen kuvia näyttelijöiden kanssa. Mielessä on muistoja, joista en pysty luopumaan.

Minä ja Petrus Kähkönen viimeisen esityksen jälkeen

 Kiitos kaikesta. Oli yön tahto, että sille antauduin. En ehkä turmeltunut, mutta en voinut kyllä vastustaakaan.

- Pieta, se sinihiuksinen, joka tuli Oulusta aina vaan uudestaan.

Ensimmäisen kuvan otti Riikka Kiviaho, loput Niina Markkanen. Kiitos teillekin kaikista yhteisistä Tansseista.

Huudetaan ää!

Maisteri Mikä, PahkiSpeksi 2016

8.4.2016 (ensi-ilta)

Anni Koskela, Jutta Jurmu, Topi Lindh, Aarni Harvala, Maarit Ristimella, Karoliina Hannonen, Samuli Matinniemi, Sini Ylimäinen + tanssijat, bändi, tarpeisto ja muut lavan takana olleet.

Pitkästä aikaa päädyin muualle kuin Peacock-teatterin katsomoon, kun suunnistin Oulun kaupunginteatterin Pikisaliin katsomaan poikkitieteellisen PahkiSpeksin tämän kevään speksin ensi-iltaa.
Jos speksi ei ole terminä tuttu, niin tarkemmin voi lukea PahkiSpeksin sivuilta, mutta lyhyesti se on tanssia ja musiikkia yhdistelevä teatteriesitys, jossa improvisaatio on suuressa osassa. Yleisö voi osallistua esitykseen huutamalla "Omstart!" ja jonkin termin perään, jolloin edeltävä kohtaus esitetään uudelleen. Ensi-illassa kuului mm. "Omstart! Painikaa!" ja sitten lavalla painittiin vähän aikaa.

Pakko muuten huomauttaa jo nyt, että tämä oli ensimmäinen näkemäni speksi, joten aiempaa vertailukohtaa ei ole.

Speksin nimi oli tänä vuonna Maisteri mikä, joka on suora väännös Doctor Who -sarjan nimestä. Tohtorin sijaan ajassa seikkailee lavalla ikiopiskelija Maisteri, joka välttelee kolmannen gradunsa tekemistä. Tardis-aluksen sijaan Maisterilla on vihreä "Saa ottaa" -lapun alta löydetty Retardis. Maisteria jahtaavat takaa byrokratialle sielunsa myyneet Kelamiina ja Kelastiina sekä heidän johtajansa Anssi Kelakki. Maisterin mukaan antautuu myös fuksi Orvokki ja sitten lähdetään kohti antiikkia! Mutta kun päästään takaisin nykypäivään, kaikki ei olekaan enää ennallaan. Sotkut pitää yrittää selvittää, vaikka se vaatisikin Jaloviina-pullon apua! Lavalla käy myös kovin uskottava pienryhmäohjaaja Pro, Orvokin suuret idolit Sapfo ja Platon sekä ajassa matkustava yleisnero Leonardo da Vinci.

Varmaan ihaninta speksissä olivat hahmot. Välillä jopa äärimmilleen venytetyt koomiset piirteet sopivat esityksen henkeen, samoin hahmojen selvä synty stereotypioiden viidakoista. Itse opiskelijana nautin irvailusta niin humanistien kuin teekkarienkin suuntaan. Tai oikeastaan kaikkien opiskelijoiden. Ihana oli myös superkoominen Leonardo da Vinci, jolle tekijänoikeudet olivat tuntematon käsite. Mutta mahtavaakin mahtavammat olivat tarinan pahikset, Kelakit. Suusta tuli armotonta vittuilua, kun kaikki hakemukset hylättiin, Maisteri yritettiin sitoa opintolainaan ja akateeminen vartti muutettiin viideksi minuutiksi. Kelan kanssa taisteleminen on monelle opiskelijalle arkipäivää, joten siihen suuntaan heitetyt vitsit saivat yleisön nauramaan kunnolla. Ihanaa! Erityisesti propsit Anssi Kelakin pahisbiisille, joka oli aikamatka lapsuuteeni ja samalla myös heijasti nykyisyyttäni.

Esityksen vitsit olivat muutenkin erittäin opiskelijalähtöisiä, mikä nyt tietenkin selittyy osittain sillä, että tekijätiimi koostuu opiskelijoista. Erityisesti oululaiselle opiskelijalle esitys aukesikin paljon paremmin, kuin se esimerkiksi ulkopuoliselle olisi auennut. Keltaiset yliopiston seinät ja punainen vessan ovi ovat yliopistolaisille tuttuja näkyjä. Ja olihan siellä seinällä minun tekemäni julistekin (toimin kiltamme graafikkona)! Myös porkkanoihin viittaaminen olisi varmaan mennyt ulkopuoliselta ohi.

Nörtti sisälläni rakasti nörttivitsejä! Ihanasti viittauksia Doctor Who -sarjaan, mutta myös Star Warsiin. Enemmänkin viittauksia oli, mutta enhän minä kaikkea enää muista. Opiskelija sisälläni ihastui tuttuun maailmaan lavalla ja opiskelijaelämän hienoimpiin piirteisiin (ja vähän salaa myös Anssi Kelakin hahmoon). Sisälläni oleva teatterinharrastaja oli innoissaan vielä ensimmäinen näytöksen jälkeen, mutta oli vähän pettynyt esityksen päätyttyä.

Esityksen ongelma on nimittäin juurikin se toinen näytös. Epätoivoinen yritys koota juoni kasaan lopussa ei onnistu. Avonaisia kysymyksiä jää liikaa ja langat jäävät punomatta yhteen. En nyt viitsi spoilata, jos joku esitykseen menossa oleva eksyy tätä lukemaan, mutta toinen puolisko oli epätasainen ja loppu lässähti pahemman kerran. Biisit tuntuivat keskyttävän välillä esityksen flow'n kokonaan. En tiedä onko tämä yleistä spekseissä, mutta minua jäi häiritsemään. Tämä ei tietenkään pätenyt kaikkeen, mutta tämä oli ongelma varsinkin Maisterin ja Anssin duetossa toisessa näytöksessä. Se olisi vaatinut vähän enemmän pohjustusta alleen.

Näyttelijät lavalla antoivat kuitenkin kaikkensa ja sitä oli ilo katsoa. Ja tanssijat olivat kaikki mielettömän hyviä ja koreografiat olivat pääosin hienosti tehtyjä (pari kertaa olin hiukan sekaisin siitä, mihin kannattaisi katsoa, mutta toisaalta istuin toisessa rivissä). Tekijätiimillä on vaikuttanut olleen erittäin hauskaa esitystä tehdessä ja se heijastuu katsomoon asti. Jäi hyvä mieli, vaikka saankin tässä taas alkaa taistella itse Kelan kanssa.

Palaan ehdottomasti katsomaan PahkiSpeksiä myös ensi vuonna! Niin ja OMSTART! PORKKANOITA!

Kaksi kreiviä

Olen nähnyt Vampyyrien tanssin nyt 13 kertaa Helsingin kaupunginteatterissa. Eikä haittaa yhtään, että olen nyt bloggaamassa aiheesta neljättä kertaa. Olen joka kerta löytänyt siitä uusia puolia ja yksityiskohtia, joten puhuttavaa riittäisi. Mutta sen sijaan, että puhuisin yksityiskohdista, ajattelin tarttua yhteen eniten twitterin puolella keskustelluista aiheista.

Kumpi kreivi on parempi?

Vampyyrien tanssissa on tuplamiehitys. Suunnilleen joka toisessa esityksessä kreivi von Krolockin viittaa kantaa Mikko Vihma ja joka toisessa Jonas Saari. Olen nähnyt kummatkin useaan otteeseen roolissa (Vihma kuudesti ja Saaren seitsemästi). Olen päässyt seuraamaan kummankin kehitystä roolissa ensi-illasta alkaen. Kumpikin ansaitsee kehuja roolisuorituksestaan, mutta twitterissä fanit ovat jakautuneet selviin leireihin sen mukaan, kummasta kreivistä pitää enemmän.

Mikko Vihman kreivillä on enemmän faneja. Ihan syystäkin. Vihma tuntuu paikoin jopa lipuvan lavaa pitkin liikkuessaan ja hän on kahdesta kreivistä enemmän aristokraatin näköinen. Vihma laulaa upeasti. Kreivi on ihanan kylmä Sarah'aa kohtaan. Mutta jos minulta kysytään, niin Vihman kreivistä puuttuu tarttumapintaa. Millainen kreivi on kuorensa alla? Aiheutuuko Sarah'n kohtaamisesta kreiville minkäänlaista sisäistä ristiriitaa vai onko kreivin ainoa tarkoitusperä alusta asti saada tavallista nätimpi annos ruokaa? Jälkimmäinen tulkinta käy minulle ihan hyvin.

Jonas Saari on kahdesta kreivistä nuorempi. Minuun suuren vaikutuksen tekee Saaren ääni. Siinä ei ole samanlaista rock-vivahdetta kuin Vihmalla (mikä sopii rooliin), mutta se tunteen määrä mikä äänestä välittyy on saanut minut niin valumaan penkiltäni kuin itkemään hillittömästi. Saaren kreivi on myös hienovaraisempi. Tulkinta on myös romanttisempi. Ehkä Saaren kreivi toivoisi voivansa ainakin tiettyyn pisteeseen muuttaa tapojaan, mutta lankeaa lopulta silti verenhimon valtaan. Ja sitten Sarah on enää vain ruokaa. Sammumaton polte on Saaren kreiville käänne. Kappale käy läpi kreivin historiaa ja samalla se näyttää Saaren kreivistä toisen puolen.

Kun Vihma on kreivinä, huomioni kiinnittyy selvästi enemmän Alfrediin (ilmiömäinen Petrus Kähkönen!) ja Alfredin tarinaan. Kun Saari esittää kreiviä, on huomioni jakautunut enemmän kahtia kreivin ja Alfredin välillä, oli Alfredin roolissa Kähkönen tai äärimmäisen suloinen Miiko Toiviainen. Minulle Vampyyrien tanssi on muutenkin ennen kaikkea Alfredin kasvutarina. Varsinkin HKT:llä hahmolle on annettu tilaa, mistä olen iloinen.

Twitterissä leirit kreivien välillä ovat varsin epätasaiset. Suurin osa pitää enemmän Vihmasta. Se heille suotakoon, ymmärrän hyvin miksi hänen kreivinsä sopii monelle paremmin. Joten älkää nyt kukaan suuttuko "virheellisestä" mielipiteestäni, mutta minussa Jonas Saaren kreivi herättää enemmän tunteita. Minulle hänen tulkintaansa on myös helpompi tarttua. Kyseessä on kuitenkin makuasia ja molemmat kreivit ovat loistavia. Jokaiselle jotakin.

Vampyyrien tanssi pyörii 27.4. asti Linnanmäen Peacock-teatterissa. Lämpimästi suosittelen katsastamaan tämän musikaalin niin kauan kuin esityksiä vielä riittää!

Kuvat © Mirka Kleemola/Helsingin kaupunginteatteri

(niin kukas sitten on oikeasti vampyyrien vampyyri ja kreivien kreivi? Jos minulta kysytään, niin Jyri Lahtinen Seinäjoen Vampyyrien tanssista.)